Kiinnostuin Marjut Helmisen Appelsiinilehdosta jo alkuvuodesta, kun luin kustantamon esittelyn kirjasta. Helmisen esikoisromaani "sukeltaa arkeen sodan oloissa, pakolaisuuteen, haluun auttaa ja autetun tuntoihin". Vaikka Israelin ja Palestiinan konfliktista on kirjoitettu yllin kyllin, kirja lupailee tuoretta näkökulmaa aiheeseen.
Sini Aho-Rabbo on kokenut kirurginen sairaanhoitaja ja pitkän linjan avustustyöntekijä, joka on matkustanut ympäri maailman kriisialueita auttamassa sodan uhreja. Sini on omalla tavallaan "rikki", ja hänen menneisyytensä tekee hänestä kenties hieman arvaamattoman, jopa uhkarohkean. Hän lähtee Palestiinaan koulutustehtäviin, mutta Gazan kriisin yltyessä hän päätyykin sairaalatyöhön.
Sinin matkaa seuraa Suomesta käsin Fuad, jo sylivauvana Palestiinasta paennut ja sittemmin Suomeen perheensä kanssa asettunut taksinkuljettaja. Fuadin suku on hajonnut ympäri maailmaa; isä asuu uuden vaimonsa kanssa Beirutissa, Libanonissa. Fuadilla ei ole omakohtaisia muistikuvia Palestiinasta, mutta silti hänellä on tunne, että "hänenhän siellä olisi pitänyt olla, hänen olisi kuulunut nähdä paikat, joista Sini kertoi, haistaa tuoksut, kuulla kaikki äänet ympärillä. Se oli hänen maansa."
Kun sota tai konflikti jatkuu tarpeeksi kauan, siitä tulee ainakin sitä ulkopuolelta seuraaville ihmisille kammottavan tavanomaista ja arkipäiväistä. Gazan ja Länsirannan saarrot, pommitukset, miehitykset ja siirtokunnat ovat vain sanoja. Fuadkin ihmettelee, kuinka helppoa on nähdä loukkaantuneiden ja kuolleiden siviilien luettelot vain kylminä numeroina. Silti lukujen takana on "tuhansien yksittäisten ihmisten kokema tuska".
Sini katoaa ja samalla hänen tarinansa jää taka-alalle, kun Fuadin matka entiseen kotimaahansa nousee keskiöön. Fuadilla on kaksi tehtävää: löytää Sini ja löytää isän toiveesta suvun appelsiinilehto, siirtokunnan sisälle jäänyt. Vaikka tunteilevaan nostalgiaan olisi tässä vaiheessa helppo sortua, Helminen välttää sen taidokkaasti. Ei "kotiinpaluu" lähes koko ikänsä muualla asuneesta palestiinalaisesta välttämättä niin kovin mullistavalta tunnu.
Kirjasta tuli mieleen Susan Abulhawan Jeninin aamut, joka myös kertoo samaisesta konfliktista ja sitä paenneista ihmisistä. Abulhawan romaani on paljon rankempi ja surullisempi kuin tämä. Näkökulma on kuitenkin sama, tuttu mustavalkoinen: palestiinalaiset ovat uhreja ja juutalaiset sadisteja. Ei siis mikään tuore näkökulma, vaikka kustantamon kuvauksessa niin väitetäänkin.
Silti tarina koukutti ja kosketti. Helminen, toimittaja ammatiltaan, kirjoittaa sujuvasti ja tuntee selvästi aiheensa erinomaisesti. Juoni etenee loogisesti useista aikatasoista huolimatta. Sinistä ja Fuadista paljastuu uusia, yllättäviä asioita pitkin kirjaa. Sini vaikuttaa aluksi melko yllätyksettömältä tapaukselta, vaikka hänellä onkin synkkä salaisuus. Mutta kirjan edetessä hän muuttuu yhä omituisemmaksi ja etääntyy lukijasta, kunnes hänestä ei oikein saa mitään otetta. Fuad taas vaikuttaa alussa lähinnä passiiviselta sivustakatsojalta, mutta kirjan loppupuoli on kerrottu täysin hänen näkökulmastaan.
Leena Lumi sai jo etiäisen, että Appelsiinilehto on tämän vuoden Finlandia-ehdokkaana. Paulan mielestä kirja avaa monta ikkunaa aiheeseensa. Kristan mielestä Appelsiinilehto erottuu muista sota-alueelle sijoittuvista kirjoista nimenomaan sen vuoksi, että sen on kirjoittanut suomalainen kirjailija. Kaisa Reetta kiittelee Helmistä siitä, ettei hän eksotisoi tai mystifioi kirjan tapahtumapaikkaa tai tarinaa liiaksi (olen samaa mieltä!). Arja suosittelee kirjaa esimerkiksi sotien syitä pohtiville, vapaaehtoistyöntekijöille ja nojatuolimatkailijoille.
Marjut Helminen: Appelsiinilehto. Minerva. 2016. 283 sivua.
Minerva: Appelsiinilehto
Savon Sanomat: Appelsiinilehto
Kommentit
Lähetä kommentti