Siirry pääsisältöön

Marjut Helminen: Appelsiinilehto

Pakolaiset olivat kuivia herneitä. Heitä suojanneen pussin hajottua herneet olivat vierineet pitkin maapallon pintaa kuka mihinkin rakoon. Hän oli vaimoineen päätynyt Helsinkiin, jossa jokainen joulu juurrutti Suomeen syvemmin.

Kiinnostuin Marjut Helmisen Appelsiinilehdosta jo alkuvuodesta, kun luin kustantamon esittelyn kirjasta. Helmisen esikoisromaani "sukeltaa arkeen sodan oloissa, pakolaisuuteen, haluun auttaa ja autetun tuntoihin". Vaikka Israelin ja Palestiinan konfliktista on kirjoitettu yllin kyllin, kirja lupailee tuoretta näkökulmaa aiheeseen.

Sini Aho-Rabbo on kokenut kirurginen sairaanhoitaja ja pitkän linjan avustustyöntekijä, joka on matkustanut ympäri maailman kriisialueita auttamassa sodan uhreja. Sini on omalla tavallaan "rikki", ja hänen menneisyytensä tekee hänestä kenties hieman arvaamattoman, jopa uhkarohkean. Hän lähtee Palestiinaan koulutustehtäviin, mutta Gazan kriisin yltyessä hän päätyykin sairaalatyöhön.

Sinin matkaa seuraa Suomesta käsin Fuad, jo sylivauvana Palestiinasta paennut ja sittemmin Suomeen perheensä kanssa asettunut taksinkuljettaja. Fuadin suku on hajonnut ympäri maailmaa; isä asuu uuden vaimonsa kanssa Beirutissa, Libanonissa. Fuadilla ei ole omakohtaisia muistikuvia Palestiinasta, mutta silti hänellä on tunne, että "hänenhän siellä olisi pitänyt olla, hänen olisi kuulunut nähdä paikat, joista Sini kertoi, haistaa tuoksut, kuulla kaikki äänet ympärillä. Se oli hänen maansa."

Kun sota tai konflikti jatkuu tarpeeksi kauan, siitä tulee ainakin sitä ulkopuolelta seuraaville ihmisille kammottavan tavanomaista ja arkipäiväistä. Gazan ja Länsirannan saarrot, pommitukset, miehitykset ja siirtokunnat ovat vain sanoja. Fuadkin ihmettelee, kuinka helppoa on nähdä loukkaantuneiden ja kuolleiden siviilien luettelot vain kylminä numeroina. Silti lukujen takana on "tuhansien yksittäisten ihmisten kokema tuska".


Sini katoaa ja samalla hänen tarinansa jää taka-alalle, kun Fuadin matka entiseen kotimaahansa nousee keskiöön. Fuadilla on kaksi tehtävää: löytää Sini ja löytää isän toiveesta suvun appelsiinilehto, siirtokunnan sisälle jäänyt. Vaikka tunteilevaan nostalgiaan olisi tässä vaiheessa helppo sortua, Helminen välttää sen taidokkaasti. Ei "kotiinpaluu" lähes koko ikänsä muualla asuneesta palestiinalaisesta välttämättä niin kovin mullistavalta tunnu.

Kirjasta tuli mieleen Susan Abulhawan Jeninin aamut, joka myös kertoo samaisesta konfliktista ja sitä paenneista ihmisistä. Abulhawan romaani on paljon rankempi ja surullisempi kuin tämä. Näkökulma on kuitenkin sama, tuttu mustavalkoinen: palestiinalaiset ovat uhreja ja juutalaiset sadisteja. Ei siis mikään tuore näkökulma, vaikka kustantamon kuvauksessa niin väitetäänkin.

Silti tarina koukutti ja kosketti. Helminen, toimittaja ammatiltaan, kirjoittaa sujuvasti ja tuntee selvästi aiheensa erinomaisesti. Juoni etenee loogisesti useista aikatasoista huolimatta. Sinistä ja Fuadista paljastuu uusia, yllättäviä asioita pitkin kirjaa. Sini vaikuttaa aluksi melko yllätyksettömältä tapaukselta, vaikka hänellä onkin synkkä salaisuus. Mutta kirjan edetessä hän muuttuu yhä omituisemmaksi ja etääntyy lukijasta, kunnes hänestä ei oikein saa mitään otetta. Fuad taas vaikuttaa alussa lähinnä passiiviselta sivustakatsojalta, mutta kirjan loppupuoli on kerrottu täysin hänen näkökulmastaan.

Leena Lumi sai jo etiäisen, että Appelsiinilehto on tämän vuoden Finlandia-ehdokkaana. Paulan mielestä kirja avaa monta ikkunaa aiheeseensa. Kristan mielestä Appelsiinilehto erottuu muista sota-alueelle sijoittuvista kirjoista nimenomaan sen vuoksi, että sen on kirjoittanut suomalainen kirjailija. Kaisa Reetta kiittelee Helmistä siitä, ettei hän eksotisoi tai mystifioi kirjan tapahtumapaikkaa tai tarinaa liiaksi (olen samaa mieltä!). Arja suosittelee kirjaa esimerkiksi sotien syitä pohtiville, vapaaehtoistyöntekijöille ja nojatuolimatkailijoille.

Marjut Helminen: Appelsiinilehto. Minerva. 2016. 283 sivua.

Minerva: Appelsiinilehto
Savon Sanomat: Appelsiinilehto

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi