 |
| Päällys: Marjaana Virta |
Annika Idström (1947 - 2011) ei ole suuria yleisöjä villitsevä kirjailija. Hänen teoksensa eivät ole mitenkään erityisen mieltä ylentäviä: aiheet ovat rankkoja ja epäsovinnaisia ja teksti sukeltaa usein ihmismielen pimeimpiin sopukoihin. Maailma on rujo ja ihmiset julmia. Idströmin onkin katsottu kuuluvan suomalaisen kirjallisuuden ns. "pahan koulukuntaan".
Kun Kirjeitä Trinidadiin napsahti kohdalleni luettavaksi Ylen Kirjojen Suomen 101 kirjaa -hankkeen myötä, täytyy myöntää, että tunsin pientä epätoivoa. Luin nimittäin muutama vuosi sitten Idströmin läpimurtoteoksen Veljeni Sebastian, joka oli liian raadollinen ja vaikeatulkintainen minun makuuni. Nappasin kuitenkin priimakuntoisen, euron hintaisen Trinidad-kirjan mukaani kierrätyskeskuksesta ja aloin lukea sitä hieman varautuneesti.
Kirjeitä. Trinidadiin. Miksi sinne? Kuka kirjoittaa kaukaiselle, eksoottiselle saarelle? Kenelle? Se selviää heti romaanin ensimmäisillä riveillä: Tohtori Syvärinen, kirjoitan teille Eilatista, lomakaupungista Israelin eteläosassa Punaisen meren rannalla. Kirjeen kirjoittaja on keski-ikäinen Seppo Sirén, helsinkiläinen verovirkailija, joka on kolmen viikon lomamatkalla Israelissa vaimonsa ja 14-vuotiaan tyttärensä kanssa.
Matka on alkanut hyvin. Seppo kertoo, että Raamatun historia on herännyt henkiin elävällä ja vaikuttavalla tavalla. Mutta viime aikoina vaimo on heittäytynyt hankalaksi ja järjestänyt miehensä pieneen kopperoon, jonka ikkunassa on kalterit, seinillä torakoita ja katossa raatokärpäsiä.
Jokin on pielessä. Miksi Seppo on jonkinlaisessa vankilassa? Miksi hän kirjoittaa lääkärille kirjettä perhelomalta? Miksi hän hokee kirjeessä nimeään ja vakuuttaa olevansa kunnossa? Samalla hän myöntää, ettei hän oikeastaan tiedä, kuka hän on. Hän on menettänyt jotain itsestään.
Sepon parisuhde vetelee viimeisiään. Vaimo ilmoittaa olevansa rakastunut marokkolaiseen Beniin. Sinä pitäisit hänestä, Elisabet toteaa, ja häkeltynyt Seppo ensin järkyttyy, mutta sitten suhtautuu suorastaan karmivan välinpitämättömästi, jopa iloiten: Olen myös ilolla ottanut vastaan tiedon, että Elisabetillä on tässä maassa rakastaja. [...] Hämmästyt, luulit tietenkin, että reagoisin toisin. Mutta ei, haluamatta itseäni kehua, minun täytyy tunnustaa, että toisin kuin moni luulee, olen minäkin avarakatseinen ja suurpiirteinen ihminen. Elisabetin suhde nimittäin osoittaa Sepolle, että hän on kutakuinkin normaali ihminen, ja että olen hänen suhteensa onnistunut.
Tyypillisen epätasapainoisen parisuhteen roolit on kärjistetty romaanissa äärimmilleen. Elisabet on ailahtelevainen ja holtiton; Seppo loputtoman kärsivällinen ja myötäilevä. Seposta vankina oleminen omassa elämässään kuuluu elämän olemukseen, kuten hän toteaa. Elisabet puolestaan yrittää pyristellä henkilökohtaisesta vankilastaan vapaaksi. Työssään Seppo on tottunut palvelemaan ja myötäilemään kärsivällisesti asiakkaita, jotka syyttävät virkailijoita kohtuuttomista veroratkaisuista. Toisaalta hän saa myös nautintoa valta-asemastaan ja muiden nöyrtymisestä edessään. Vähitellen Sepon menneisyydestä selviää asioita, jotka osittain selittävät hänen mielensä järkkymisen.
Entäpä Ursula, Sepon ja Elisabetin tytär? Hän on hiljainen ja tarkkaileva ja jää vääjäämättä ulkopuoliseksi, kun hänen vanhempansa pelaavat kieroutunutta valtapeliä keskenään. Ursula ei juuri puhu, mutta saa välillä raivokohtauksia. Kirjan edetessä käy ilmi, että ulkopuoliset olettavat Ursulan olevan kehitysvammainen tai autistinen, mutta tämän vanhemmat kieltävät asian. Oma äiti sekä vihaa että rakastaa tytärtään. Äidin ja tyttären riippuvuus ja viha-rakkaussuhde tiivistyy riipaisevasti yhteen Ursulan näkökulmasta kirjoitettuun virkkeeseen: Minä rakastan äidin syliä, olen sen vanki.
Idström kirjoittaa raadollisesti perheestä, joka murenee omaan sisäiseen mahdottomuuteensa. Perheenjäsenet muodostavat symbioottisen rykelmän, mutta ovat samalla tukahduttavan riippuvaisia toisistaan. Seppo ihastelee koralleja perheen vertauskuvana: Missään muualla eläinkunnassa ei kohtaa yhtä rikkumatonta perheyhteisöä, yhtä symbioottista linnaketta vailla riippuvuuden tuottamaa häpeää. Ei todellakaan, ainakaan kirjan ihmisyhteisössä: perheenjäsenet pahoinpitelevät toisiaan henkisesti ja fyysisesti; pariskunta kirjaimellisesti pureutuu toistensa sisimpään, kaluaa toisen osapuolen paljaaksi.
Perhesuhteet kuristavat kolmikon yhteen riippuvuuden, kauhun, nöyryytyksen ja vallan kahleilla. Kukin yrittää omalla tavallaan pyristellä kohti - niin, mitä? Kenties itsenäistä elämää, nautintoa tai rakkautta. Tai yksinkertaisesti kohti toista ihmistä, toisiaan. Vaikka kaikki ovat fyysisesti lähellä toisiaan, he ovat henkisesti äärettömän kaukana toisistaan.
Ursulan kohtalo hämmentää ja raastaa eniten. Tytär vaikuttaa viattomalta uhrilta, joka vain janoaa vanhempiensa huomiota ja rakkautta. Heidän välinpitämättömyytensä lasta kohtaan tuntuu kohtuuttoman julmalta. Loppu on surullinen, mutta samalla hennon toiveikas. Kirjan nimi saa uusia merkityksiä: Trinidad ei välttämättä ole muuta kuin etäinen, saavuttamaton ja vieras paikka: Kirjoitan sinulle, vaikka tämänkin kirjeen voisin yhtä hyvin lähettää Trinidadiin. Missä on Trinidad? Teoksen mukaan kommunikaatio toisen ihmisen kanssa on mahdotonta, samoin kyky rakastaa ja todella kohdata ja nähdä toinen. Lopussa kirjeitä "Trinidadiin" suorastaan tulvii ja niiden sisältö järkyttää.
Kokonaisuutena Kirjeitä Trinidadiin teki paljon suuremman vaikutuksen minuun kuin Veljeni Sebastian. Osasyynä saattoi olla se, että luin kirjan alkuvuodesta samalla, kun kävin läpi omaa avioeroprosessiani. Perheen hajoaminen ja lapsen kohtalo koko sotkussa kosketti siis myös omakohtaisesti, vaikka oma kokemus ei todellakaan ole onneksi ollut näin raadollinen ja kammottava.
Kirjan kansiliepeessä kerrotaan, että kyseessä on "Verinen ja hauska romaani miehestä, naisesta ja uskottomuudesta." Melko harhaanjohtava kuvaus minusta. Romaani ei ole erityisen verinen, ruumiillinen ja groteski kylläkin. Hauskaksi sitä ei todellakaan voi kutsua; henkilöiden erikoinen suhtautuminen asioihin oli minusta lähinnä karmivaa. Romaani myös kertoo ensisijaisesti perheestä, ei uskottomuudesta. Se on kuvaus pyyteettömän rakastamisen mahdottomuudesta, riippuvuudesta ja vallasta sekä perheenjäsenistä, jotka eivät kykene kohtaamaan toisiaan.
Romaanin pessimistinen maailmankuva kiteytyy tähän kohtaan:
Kehäähän me kuljemme, arjen ja karun todellisuuden sanelemaa ankaraa kehää, ja vaikka hetkeksi sen unohdamme, kuvittelemme valon langetessa päällemme, että nyt elämä saa uuden, onnellisen käänteen, joudumme siihen kuitenkin aina palaamaan.
Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin. WSOY. 1989. 159 sivua.
101 kirjaa: Kirjeitä Trinidadiin - Brutaali taistelu vallasta repii perhettä
Kirja.fi: Kirjeitä Trinidadiin
Annika Idström Kansallisbibliografian sivuilla
Wikipedia: Annika Idström
Muistan lukeneeni tämän melko tuoreeltaan ja jokin tässä oli kovin vaikuttavaa. Varsinkin tuo kohta, jonka siteeraat, palautui mieleeni jonkinlaisena ihmisen pohjattoman yksinäisyyden huokauksena: "Kirjoitan sinulle, vaikka tämänkin kirjeen voisi yhtä hyvin lähettää Trinidadiin." Kovin raadollinen ja synkkä tämä oli, mutta jotenkin muistaakseni ihmiset selvisivät.
VastaaPoistaEn muista tästä paljon, mutta sen verran, että minäkin vaikutuin Elinan tavoin ja pidin kovasti - nuorena luettuna nuoren tytön näkökulma etenkin kosketti, ja vain se jäi mieleeni, noista aikuisista ei mitään muistikuvaa. Juu, ei ollut hyvän mielen kirja, mutta hieno silti. Noita takakansi/lievetekstejä en yleensä edes lue, jos voin sen välttää, haluan muodostaa mielipiteen itse (ja kuten sanot, ei ne edes puhu samaa asiaa kuin itse nostaisi :-) ) Olen iloinen, että myös tämä kirja oli Ylen 101 kirjan listalla.
VastaaPoista