Siirry pääsisältöön

Madeleine Thien: Varmuus

Tuntemista voi verrata kauneuteen. Yleispiirteet ovat selvät, niitä voi hahmotella, tutkia pikkutarkasti. Mutta syvyys on silti mysteeri. Miten selittää, miksi se herättää meissä vastakaikua? Mielestäni toisen tunteminen on aivan yhtä salaperäistä. Toisen tunteminen on uskomista, uskon asia.

Näin toteaa yksi kanadalaisen Madeleine Thienin esikoisromaanin henkilöistä pohtiessaan sitä, onko toista ihmistä koskaan mahdollista todella tuntea.

Luin Thienin romaanin junassa, menomatkalla Kuopiosta Helsinkiin kaksi kolmasosaa, tulomatkalla loput. Aluksi romaanin sirpaleiseen, ajassa ja paikassa alati poukkoilevaan kerrontaan on vaikea päästä mukaan, mutta pian vajoan, uppoan siihen kokonaan.

Seison Pohjois-Borneon yöllisen viidakon varjoissa 10-vuotiaan Matthew'n kanssa ja katson, kun japanilaismiehittäjät uhkailevat hänen isäänsä perheen kodin pihalla.

Olen 9-vuotias orpo Ani, joka tietää, miten savukkeilla voi ostaa itselleen ruokaa.

Olen Gail, Matthew'n aikuinen tytär, joka tallentaa ihmisten tarinoita, kertomuksia ja muistoja lukuisille nauhoille.

Matthew Lim elää lapsuuttaan japanilaisten miehittämässä Borneossa, nykyisen Malesian alueella, ja on kotonaan sekä Sandakanin kaupungin kaduilla että sitä ympäröivässä viidakossa. Matthew'lla ja hänen parhaalla ystävällään Anilla on tiivis suhde, mutta sota raastaa heidät erilleen. Vuosikymmeniä myöhemmin Gail, Kanadan Vancouverissa asuva radiotuottaja, alkaa selvittää isänsä menneisyyden arvoituksia. Muistot ovat pirstaleisia, kerrostuneita, osin unohdettuja ja osin tukahdutettuja.

Haikeassa romaanissa pohditaan paljon menetystä ja surua. Elämä voi päättyä hetkessä: ihmisen elämä on hauras ja mitätön kuin linnunsulka, toteaa eräs henkilöistä. Kaikki voi muuttua sekunnissa - ikuisesti. Sitä on ihmismielen vaikea käsittää. Ja syvin tuska syntyy oivalluksesta, että ihminen on voimaton eikä kykene suojelemaan rakkaitaan.

Kun on kokenut menetyksen, monen mielestä suruprosessi pitää vain käydä läpi, päästä sen yli, välttää vellomista. Eräs henkilöistä kuitenkin kiteyttää tämän ajatusmallin ongelman: ...ystävät sanoivat, että minun täytyy jatkaa elämääni, että en voi takertua menneisyyteen. Mutta kun ajattelen häntä, mieleeni palautuu monta asiaa minusta itsestäni, omasta elämästäni. Ja niinhän se on, että muistoista ja menneisyydestä käsin ihminen pitkälti itseään rakentaa. Toisaalta: Suru on kyselemisen aikaa. Jos ei löydä vastausta mihinkään, elämä ei jatku.


Viisaiden ajatusten lisäksi kiehtovaa kirjassa on myös Gailin suorastaan pakkomielteinen suhtautuminen tallennettuihin menneisyyden hetkiin. Hän nauhoittaa ja keräilee haastatteluja, äänimaisemia ja pätkiä aivan sattumanvaraisista keskusteluista ja kuulemistaan äänistä:

Gailin kiintymys ei kohdistu vain puhuttuun sanaan. Hän on kiintynyt tietyllä hetkellä, tietyssä paikassa puhuttuun sanaan. Lapsen lauluun taustalla, kerronnan taukoon, vanhan naisen huulten kostutukseen, mekon silittelyyn. Mieheen, joka unohtaa mikrofonin ja alkaa puhua itsekseen. "Eikä mikään enää ollut sen jälkeen ennallaan. Olisin halunnut palata, olisin halunnut nähdä hänet, mutta en voinut."

Gailin pakkomielle kuvastaa halua yrittää pysäyttää ajan vääjäämätön kulku, jähmettää puhuttujen sanojen hetki ikuisesti nauhalle. Jotkut yksittäiset hetket menneisyydessä osoittautuvat myöhemmin ratkaiseviksi käännekohdiksi, mutta menneisyys itsessään on peruuttamatonta.

Tulipas tästä pohdiskelevainen ja hieman pessimistinen epäarvostelu. :) Mutta kirja herätti paljon ajatuksia. Harvoin lukee näin ihon alle menevää tarinaa menetyksestä, sodan vaikutuksista jälkipolviin ja rakkaudesta, joka uhmaa aikaa. Irmeli Ruuskan suomennos on tietenkin aivan omaa luokkaansa.

Thienin tuorein, viime vuonna ilmestynyt romaani Do Not Say We Have Nothing, joka kertoo Kiinan kulttuurivallankumouksesta kahden sukupolven kautta, kuulostaa myös todella mielenkiintoiselta.

Madeleine Thien: Varmuus. WSOY. 2007. 332 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Certainty
Suomentaja: Irmeli Ruuska

Kirjasampo: Varmuus
MadeleineThien.com

Kommentit

  1. Vaikuttaa aika rankalta romaanilta. Tuo uusin voisi olla kiinnostava, mutta mahtavatko suomentaa...

    VastaaPoista
  2. Certainty löytyy hyllystäni ja kirjoituksesi palautti sen tunnelmat hienosti mieleen. Sen olen siis lukenut, mutta sen sijaan Thienin toinen romaani Dogs at the Perimeter on lämmittänyt hyllyä jo liian kauan. Kiitos siis muistutuksesta, täytyy korjata asia pian. Tuo uusin romaani kuulostaa myös hurjan kiinnostavalta.

    VastaaPoista
  3. Ihmettelin tekstiäsi lukiessa, että mistä Thienin nimi on niin tuttu, mutta sitten mainitiskin tuon Do not say we have nothing ja lamppu päässäni alkoi loistaa.

    Vaikuttaa tosi kiinnostavalta ja luulenpa jonain päivänä lukevani Thieniltä jotain, vaikka tosiaan nyt tällä hetkellä tuo Do not say kiinnostaa ensisijaisesti, mutta ei vaikuta ollenkaan huonolta tää lukemasikaan.

    VastaaPoista
  4. Minulla lojuu tuo Thienin Do Not Say We Have Nothing hyllyssäni odottelemassa sopivaa lukuaikaa. Kirjan tuli täällä melko hyvällä markkinoinnilla myyntiin ja kiinnostuin siitä. Vasta silloin opin, että Thien on kirjoittanut muutakin. Tätä voisin harkita, jos Do Not Say We Have Nothing toimii.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude