Ludmila Karaatti oli lapsi, joka hymyili revontulia, karuselleja, pajupillejä, saippuakuplia, kuivia pyykkejä, jätskiannoksia, matonhapsuja, trampoliineja. Hän hymyili juostessaan ja lukiessaan ja nukkuessaan ja jopa koulubussissa.
Ludmila Karaatilla oli suuremmat jalat kuin minulla.
Yksi viime vuoden yllättävimmistä lastenkirjoista meidän perheessä oli Reetta Niemelän kirjoittama ja Sanna Manderin kuvittama proosarunoteos Pipsa Pipariviulun 42 kaveria. Yllättävä siinä mielessä, että tämä runorajoitteinen äiti ei ole ennen tätä kirjaa tajunnutkaan, millaista mahtavuutta hupsu proosarunous voi olla lapsen mielestä. Eli kun ei itse juuri lue runoja, niin valitettavasti harvemmin niitä on tullut lapsellekaan luettua.
Mutta sitten käsiin sattui Pipsa Pipariviulun 42 kaveria, joka kuulosti nimen perusteella sopivan höpsöltä, ja tutun kuvittajan kuvat näyttivät hauskoilta ja värikkäiltä. Manderhan sai viime vuonna Rudolf Koivu -kuvituspalkinnon sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon teoksestaan Avain hukassa (S&S).
Kirja piti heti lukea 5-vuotiaan vaatimuksesta kannesta kanteen. Ja Pipsan kavereista inspiroituneena aloimme heti sen jälkeen keksiä omia proosarunojamme samaan tyyliin: NN oli lapsi, joka... jne. :)
Teoksessa on siis esitelty Pipsa Pipariviulun 42 erilaista kaveria lyhyiden proosarunojen muodoissa. Runot ovat yllättäviä, täysin absurdeja, aivan hupsuja, epäloogisia, hassuja ja kaikkea sitä, mikä vetoaa juuri lapsiin ja miksei tietysti myös aikuisiin sopivassa mielentilassa. On lapsi, jonka äiti jahtasi lentävää kalaa ympäri, ympäri Aamutossujen valtakuntaa. Ja lapsi, joka tunsi olevansa käki ja muutti kelloon asumaan. Ja lapsi, joka istui karhun satulaan ja lähti siniseen maailmaan, eväänä mustesieni.
Välillä ajattelin lukiessani, että eihän tässä ole mitään järkeä! Ja sitten tajusin, että sehän tässä on parasta: riemukas kieli, hassut kuvat ja tietty anarkistinen ilkikurisuus, joka nonsense-runoista paistaa läpi.
Osa runoista nauratti. Osa herätti kysymyksiä, ihmettelyä ja keskusteluakin. Esimerkiksi Kalle Kivinilkan kohdalla (hän oli lapsi, joka piti kissoista) mietittiin, mitähän varten kaikista Kallen 108 kissasta on kuitti tallella jossakin.
Pilvi Punapurje taas aiheutti hieman syvällisempää keskustelua. Hän nimittäin oli lapsi, joka kuoli. Hänestä olikin jäljellä vain sielu, joka eleli piparkakkumuottipurkissa. Tästä seurasi tietenkin looginen kysymys: "Äiti, mikä on sielu?" Selitäpä se sitten selkeästi ja lapsentasoisesti... :)
Vielä 5-vuotiaan oma arvio kirjasta (jonka hän pyysi lisäämään blogiin):
"Tässä kirjassa on paljon kavereita. Tää on hyvä kirja. Paras on Eemil Pannukahvi, koska sillä on kivi mahassa."
Myös Lastenkulttuuriblogi Pienten taikapiirissä on ihastuttu kirjaan.
Reetta Niemelä & Sanna Mander: Pipsa Pipariviulun 42 kaveria. Otava. 2017. 32 sivua.
Otava: Pipsa Pipariviulun 42 kaveria
Pipsa Pipariviulu Sanna Manderin sivuilla
Aamulehti: "Isä väitti, että sadut eivät ole totta. Hyi olkoon!"
Ludmila Karaatilla oli suuremmat jalat kuin minulla.
Yksi viime vuoden yllättävimmistä lastenkirjoista meidän perheessä oli Reetta Niemelän kirjoittama ja Sanna Manderin kuvittama proosarunoteos Pipsa Pipariviulun 42 kaveria. Yllättävä siinä mielessä, että tämä runorajoitteinen äiti ei ole ennen tätä kirjaa tajunnutkaan, millaista mahtavuutta hupsu proosarunous voi olla lapsen mielestä. Eli kun ei itse juuri lue runoja, niin valitettavasti harvemmin niitä on tullut lapsellekaan luettua.
Mutta sitten käsiin sattui Pipsa Pipariviulun 42 kaveria, joka kuulosti nimen perusteella sopivan höpsöltä, ja tutun kuvittajan kuvat näyttivät hauskoilta ja värikkäiltä. Manderhan sai viime vuonna Rudolf Koivu -kuvituspalkinnon sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon teoksestaan Avain hukassa (S&S).
Kirja piti heti lukea 5-vuotiaan vaatimuksesta kannesta kanteen. Ja Pipsan kavereista inspiroituneena aloimme heti sen jälkeen keksiä omia proosarunojamme samaan tyyliin: NN oli lapsi, joka... jne. :)
Reetta Niemelä luki teosta Helsingin kirjamessuilla 2017 |
Välillä ajattelin lukiessani, että eihän tässä ole mitään järkeä! Ja sitten tajusin, että sehän tässä on parasta: riemukas kieli, hassut kuvat ja tietty anarkistinen ilkikurisuus, joka nonsense-runoista paistaa läpi.
Osa runoista nauratti. Osa herätti kysymyksiä, ihmettelyä ja keskusteluakin. Esimerkiksi Kalle Kivinilkan kohdalla (hän oli lapsi, joka piti kissoista) mietittiin, mitähän varten kaikista Kallen 108 kissasta on kuitti tallella jossakin.
Pilvi Punapurje taas aiheutti hieman syvällisempää keskustelua. Hän nimittäin oli lapsi, joka kuoli. Hänestä olikin jäljellä vain sielu, joka eleli piparkakkumuottipurkissa. Tästä seurasi tietenkin looginen kysymys: "Äiti, mikä on sielu?" Selitäpä se sitten selkeästi ja lapsentasoisesti... :)
Vielä 5-vuotiaan oma arvio kirjasta (jonka hän pyysi lisäämään blogiin):
"Tässä kirjassa on paljon kavereita. Tää on hyvä kirja. Paras on Eemil Pannukahvi, koska sillä on kivi mahassa."
Eemil Pannukahvilla todellakin on kivi mahassa. Se näkyy röntgenkuvassakin! :) |
Reetta Niemelä & Sanna Mander: Pipsa Pipariviulun 42 kaveria. Otava. 2017. 32 sivua.
Otava: Pipsa Pipariviulun 42 kaveria
Pipsa Pipariviulu Sanna Manderin sivuilla
Aamulehti: "Isä väitti, että sadut eivät ole totta. Hyi olkoon!"
Ihana lukuvinkki! Minä olen nyt opetellut lorujen lukemista vauvalle, hän vaikuttaa pitävän vaikkei taida kauheasti ymmärtää eikä kritisoi välillä sanoissaan kompuroivaa äitiä. Tsekkaan, jos löytäisin kirjastosta!
VastaaPoistaLoruttelu on niin parasta vauvan kanssa! Muistan sen, kun jokin äänne (vaikka yllättäen sorautettava R tai suhiseva S) sai aikaan hyviä ilmeitä vauvalla, vaikkei muuta palautetta sieltä vielä tullutkaan. :) Ihania lukuhetkiä teille!
Poista