Siirry pääsisältöön

Maggie Nelson: Argonautit

Päältä katsoen saattoi näyttää, että sinun vartalosi muuttui koko ajan "maskuliinisemmaksi" ja minun aina vain "naisellisemmaksi". Mutta sisältäpäin se ei tuntunut siltä. Sisältä me olimme kaksi inhimillistä eläintä ja koimme muodonmuutosta rinta rinnan, toistemme todistajiksi osuneina. Toisin sanoen me vanhenimme.

Sattumalta luin lähes peräkkäin Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaoston ja Maggie Nelsonin Argonautit, kaksi autofiktioksikin kutsuttua, lähes samanikäisten amerikkalaisnaisten kirjoittamaa romaania parisuhteesta, äitiydestä ja kirjoittamisen rajoista. Sivumennen-podcastissakin puitiin kirjoja samassa jaksossa. Yhtymäkohtia löytyy, mutta tyylillisesti Nelsonin teos on paljon teoreettisempi ja analyyttisempi kuin Offillin.

Argonauteissa Nelson pohtii omaa äitiyttään, sukupuolta ja identiteetin joustavuutta. Hänestä tulee ensin puolisonsa lapsen äitipuoli, sitten raskaana oleva ja synnyttävä äiti. Samaan aikaan hänen puolisonsa Harry käy läpi omaa prosessiaan yhä maskuliinisempaan suuntaan hormonihoitojen myötä.

Argonautit toi välillä mieleen sukupuolentutkimuksen (silloisen naistutkimuksen) luennot yliopistossa. Kirja vilisee sitaatteja Judith Butlerilta, Eve Kosofsky Sedgwickiltä ja aina yhtä briljantin oloiselta, mutta käsittämättömältä Luce Irigaraylta, unohtamatta Julia Kristevaa ja Michel Foucalt'a.

Filosofien ja teoreetikkojen lisäksi Nelson viittaa kirjassa lukuisiin taiteilijoihin ja taideteoksiin. Hän kuvailee taideteoksia, installaatioita ja taide-elokuvia, jotka käsittelevät sukupuolta, naiseutta ja äitiyttä. 

Löytyvätkö vastaukset äitiyden ja sukupuolen perimmäisiin kysymyksiin tieteestä vai taiteesta? No, mikään ei tietenkään ole niin helppoa ja mustavalkoista, ja hyvä niin.


Nelson käsittelee puolisonsa Harryn kautta muun muassa binääristä sukupuolikäsitystä. Vaikka romaanin takakannessakin halutaan välttämättä lokeroida Harry muunsukupuoliseksi, niin romaanissa ei näin tehdä. Päinvastoin: Nelson tiedostaa ihmisten aristoteelisen, kenties evolutiivisen tarpeen kategorioida kaikki mahdollinen, mutta myös vastustaa pakkomielteistä lokerointia. Harry identifioi itsensä testosteronia käytäväksi butchiksi, joka ei halua tai kaipaa sen enempää naisen kuin miehenkään sukupuoli-identiteettiä. Paitsi välillä hän ehkä haluaa olla nainen ja välillä mies ja sekin on ihan ok. Miten selittää tässä raivokkaan määrätietoisessa kulttuurissa se, että toisinaan tilanne vain pysyy sotkuisena? Nelson kysyy kirjassa turhautuneena.

Sukupuolen lisäksi Nelson murtaa virkistävällä tavalla vastakkainasettelua queerin ja kaiken muun välillä, sateenkaariväen ja heteronormatiivisten parisuhteiden ja perheiden välillä. Hän kirjoittaa myös homonormatiivisuudesta, queerin tulosta osaksi valtavirtaa. Tämä sivuaa myös Helsinki Priden yhteydessä tänä kesänä käytyä keskustelua tapahtuman kaupallisuudesta, kun moni yritys lanseerasi erilaisia sateenkaarituotteita Priden aikaan. Jotkut pitivät tätä ns. "pinkkipesuna" eli puhtaasti yritysten imagon kiillottamisena tapahtuman varjolla.

Nelsonin kirja herätti paljon ajatuksia eikä päästänyt helpolla. Teksti on älykästä ja napakkaa kuin tietokirjassa, mutta samalla täysin villiä ja vapaata, yllättävän rivoakin. Tulee tunne, että kirjoittaja on vain antanut mennä, ei ole pidätellyt lainkaan itseään, luomisvoimaansa tai tunteitaan. Sellaista heittäytymiskykyä ei voi kuin ihailla.

Maggie Nelson: Argonautit. S&S. 2018. 205 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Argonauts
Suomentaja: Kaijamari Sivill

S&S: Argonautit
S&S: Maggie Nelson

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude