Siirry pääsisältöön

Voiko se olla totta? Skeptisiä näkökulmia nykymenoon (toim. Tiina Raevaara)

Propagandaa, totuuden piilottelua, valehtelua sekä valikoitujen totuusrusinoiden poimimista tiedon pullasta on harjoitettu myös edellisillä vuosikymmenillä, -sadoilla ja -tuhansilla. Joka tapauksessa populismi on nyt pinnalla politiikassa, ja tunteisiin vetoavat tarinat ohittavat monesti tieteellisen tiedon.

Tietoa on nykyään saatavilla enemmän kuin koskaan, mutta tieto ei itsessään ole välttämättä todenmukaista. Tiedon ja tieteen rinnalla kulkee pseudotieteeseen perustuvia väittämiä, villejä salaliittoteorioita ja somen voimalla hurjasti leviäviä suoranaisia valheita. Tämä "ilmiö", jota totuudenjälkeiseksi ajaksikin kutsutaan, ei kuitenkaan ole mikään uusi juttu. Tiina Raevaaran toimittama artikkelikokoelma Voiko se olla totta? on kuitenkin erittäin ajankohtainen teos siitä, millaisella huuhaalla meitä tällä hetkellä pommitetaan ja miten siihen pitäisi suhtautua.

Raevaara itse on kirjoittanut kirjaan superkiinnostavat alkusanat, joissa hän käsittelee mm. median murrosta ja some-kuplia, joihin samanmieliset joukkiot (sekä hyvässä että pahassa!) eristäytyvät taputtelemaan toisiaan selkään ja lietsomaan yhteistä vastarintaa muunmielisiä kohtaan. Kannattaa myös katsoa Raevaaran esitelmä, jonka hän on pitänyt kirjan julkaisun tiimoilta.

Kirjassa käsitellään mm. magneettirannekkeita, enkeleitä, homeopatiaa, paranormaaleja ilmiöitä, enneunia ja syöpäseulontoja - aiheita laidasta laitaan. Mikä tärkeintä, jokaista käsittelee oikeasti jotain aiheesta tietävä, siis asiantuntija. Kirjassa nimittäin kritisoidaan myös sitä, miten nykymedia usein asettaa samalle viivalle asiantuntijat ja amatöörit, itseoppineet harrastelijat:

Televisiossa tieteentekijä pannaan kiistelemään rokotteista homeopaatin kanssa, tai iltapäivälehden haastattelussa ravitsemusaihetta on tutkijan rinnalla tasavertaisesti kommentoimassa itseoppinut ruokabloggari. 

Kun populismi on tosiaan vallalla - muuallakin kuin politiikassa - se, kenellä on luotettavin tieto hallussaan on usein toissijaista sille, kuka osaa ilmaista itseään ja esiintyä luontevammin, siis voittaa yleisön luottamuksen puolelleen! Näinhän tämän ei pitäisi mennä: tutkijan ja tieteentekijän pitäisi tietenkin olla luotettavampi tiedonlähde kuin "kokemusasiantuntijan" eli amatöörin, joka perustaa väitteensä subjektiiviselle kokemukselle ja mielipiteille.

(En viitsi tässä kohdassa avata Pandoran lipasta nimeltä "Kirjallisuuskriitikot vastaan kirjabloggaajat - kumpi on asiantuntija ja luotettavampi tiedon lähde" ihan siitä syystä, että vastakkainasettelu kirja-arvioiden kohdalla on minusta turhaa. Kirjabloggaajien arviot ja mielipiteet ovat tietenkin subjektiivisia lukukokemuksia, kuten kenen tahansa tulkinta kulttuurin ja taiteen tuotoksista. Kyse ei siis ole kovista tieteistä, joissa faktat pannaan vastakkain humpuukin kanssa.) :)


Opettaja Arno Kotro kirjoittaa tieteellisen maailmankuvan ja kriittisen ajattelun opettamisesta kouluissa ja tuomitsee melko jyrkästi oppilaita "indoktrinoivan" uskonnonopetuksen. Terveydenhuollon tohtori Markku Myllykangas arvostelee kovin sanoin omaa alaansa: lääkäreiden harjoittamaa ylidiagnostiikkaa sekä turhia, jopa haitallisia hoitoja ja käytäntöjä (Iris Pasternack kirjoitti tästä muutama vuosi sitten loistavan tietokirjan Tautitehdas). Kemikaalikimara-blogin kirjoittaja Anja Nystén ruotii kemikaaleihin liittyviä väärinkäsityksiä ja niiden leviämistä.

Jos haluaa yhä uskoa (pun intended) tieteeseen ja järjen voittoon tässä järjettömän hyväuskoisten ihmisten kansoittamassa maailmassa, kannattaa lukea tämä kirja.

Ursa: Voiko se olla totta?
Kemikaalikimara: Voiko se olla totta? 

Voiko se olla totta? Skeptisiä näkökulmia nykymenoon. (toim. Tiina Raevaara) Ursa (julkaisija Skepsis ry). 2017. 227 sivua.

Kommentit

  1. Myllykangas kirjoittaa kuopiolaiseen ilmaisjakelulehteen aika rapsakkaan tyyliin. Voisikohan joku pitää sellaista rapsakkuutta jopa populismina? Liitänpä tähän näytteen:
    https://www.kaupunkilehti.fi/ihailtavaa-toimintaa/
    Sorsasaloon kaavaillusta sellutehtaasta olen kanssaan samoilla linjoilla.

    Huomiotani herätti tekstissäsi oleva lainaus kirjasta, jossa ihmetellään voiko tavallisen tallaajan näkemys asiasta olla vertailukelpoinen ("tasavertainen") tieteenharjoittajan näkemyksen kanssa. Minusta monissa asioissa riittäisi nk. kadunmiehen näkemys. Tutkimuksen tekeminen siitä, onko köyhän lapsilla vaikeemmat lähtökohdat kuin hyvätuloisen lapsilla, tuntuu hupsulta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Myllykankaan kolumnit ovat kyllä tuttuja minullekin. Joskus niissä on ihan asiaa, joskus perustelut tuntuvat ontuvilta.

      Minusta ongelma ei nykyään ole se, että nk. tavisten mielipiteet nostetaan esiin. Ongelma on se, ettei monilla ole välttämättä riittävän hyviä lähdekriittisiä taitoja pohtia, kannattaako uskoa tutkijaa/ammattilaista vai asiaan intohimoisesti suhtautuvaa maallikkoa - jos siis näiden mielipiteet ovat ristiriidassa keskenään. En sano, etteikö jälkimmäinen voisi olla ainakin oman subjektiivisen kokemuksensa asiantuntija, mutta itse en suhtautuisi "kadunmiehen" näkemykseen koko totuutena.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi