Siirry pääsisältöön

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Kuolema oli vaatteet ihmisen yllä, ja koko kaupunki oli kääriytynyt tuhkaan upotettuihin liinavaatteisiin, se yski muurauslaastia ja suihkutti ympärilleen aavemaista sumua, ja se oli niin lähellä, että koko elämä muutti olemustaan: se ei ollut enää ainutkertainen matka vaan lyhyt viilto, neulanpisto sormenpäässä, puukonisku hämärällä kujalla, eikä mikään siinä ollut ainutkertaista.

Peräänkuulutin nelisen vuotta sitten Suomeen tulleiden ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajien kirjoittamia, omakohtaisia romaaneja. Tänä vuonna esiin nousi erityisesti kaksi esikoisteosta, jotka kuuluvat tuohon kastiin: Nura Farahin Aavikon tyttäret ja Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia.

Kissani Jugoslavia voitti vuoden parhaalle esikoisromaanille myönnetyn HS:n kirjallisuuspalkinnon, eikä suotta. Statovcin romaani on rohkean symbolinen ja avoimen omakohtainen, maaginen, runollinen ja raaka. Se on kiehtova hybridi, joka pakenee lokerointia. Se on ja ei ole maahanmuuttajaromaani, on ja ei ole nuoren miehen kasvukertomus. Se on perhetragedia, mutta myös selviytymistarina.

Jo romaanin ensimmäisellä sivulla otetaan lukijalta turhat luulot pois. Kirja alkaa chat-keskustelulla, jossa homomiehet etsivät seksiseuraa. Keskustelun seurauksena kaksi toisilleen tuntematonta miestä tapaa toisensa ja päätyy sänkyyn. Lukijalle käy viimeistään tässä vaiheessa selväksi, ettei tämä ole ainakaan mikään perinteinen maahanmuuttajaromaani.

Romaanissa seurataan kahta hyvin erilaista tarinaa rinnakkain. Bekim, nuori helsinkiläismies ostaa lemmikkikäärmeen ja ihastuu baarissa kiehtovaan kissaan. Toisessa ajassa ja paikassa Emine, nuori albanialaistyttö, on menossa naimisiin ja häihin liittyviä perinteitä riittää. Avio-onni muuttuu peloksi, kun serbien valtakausi alkaa. Konekiväärein varustetut sotilaat täyttävät kadut eikä laki enää ole tasa-arvoinen kaikille. Sota pakottaa nuoren perheen pakoon Jugoslaviasta kohti Suomea, jossa ei eivät kuitenkaan koe itseään tervetulleiksi.

Helsinkiin sijoittuvassa osiossa päähenkilö on kiehtovan ristiriitainen hahmo. Toisaalta hän kokee olevansa muiden ulko- ja yläpuolella ja väittää inhoavansa muita ihmisiä ja heidän järjetöntä, tyhjänpäiväistä jutusteluaan. Toisaalta hän rypee itseinhossa ja häpeässä seksuaalisen ja muunkin identiteettinsä takia.

Käärmeen ja kissan ilmaantuminen Bekimin elämään on eräänlainen käännekohta. Lukiessa romaania entinen kirjallisuudenopiskelijaminäni heräsi henkiin ja yritti ahkerasti analysoida kirjan eläinsymboliikkaa. :) Käärme on kenties jonkinlainen menneisyyden identiteetin symboli, jonka kanssa mies yrittää tulla sinuiksi. Entä kissa sitten? (Onko kissa edes kissa? Siis karvainen, nelijalkainen kissa? Vai onko se kissamainen ihminen? Vai jotain siltä väliltä? Sehän syö kissanruokaa ja juo karpalolonkeroa!) Kissa on itserakas, suorasukainen ja tyly. Kenties se symboloi ympäröivän yhteiskunnan paineita ja normeja. Eläimet voi tosin tulkita monella tapaa; ne ainakin herättivät eniten keskustelua vaimoni kanssa, kun hänkin luki kirjan.

Viime vuoden kirjamessuilla olin kuuntelemassa Statovcin haastattelua esikoiskirjailijoiden paneelissa. Haastattelija kysyi häneltä, miksi hän halusi kuvata romaanin isän, Bajramin, tyrannina, pahan ruumiillistumana. Kirjailija puolusteli, ettei hän pidä kirjan isää minään tyrannina. Perhe kyllä kärsii Bajramin fyysisestä ja henkisestä väkivallasta, mutta romaani on kenties myös yritys ymmärtää, miksi isä käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Kun kunnian viimeiset rippeet on viety, kun sukulaiset ja ystävät kärsivät ja kuolevat kaukaisessa maassa ja kun mies ei edes pysty elättämään perhettään kunnolla, häpeä ja turhautuminen purkautuvat väkivaltana. Isä ei ole se, joka hylkää perheensä, vaan taistelee loppuun saakka. Lopussa tunsin melkein sääliä häntä kohtaan.

Parasta romaanissa onkin ehkä se, että se ei ole mustavalkoinen. Kun teemoina ovat sota, maahanmuutto, sukupuoliroolit sekä kansallinen ja seksuaalinen identiteetti, niin kärjistyksiin ja stereotyyppeihin sortumisen vaara on varmasti suuri. Jotenkin Statovci onnistuu välttämään sudenkuopat ja luomaan kirjan, joka on monitulkintainen, moniääninen ja vieläpä kaiken lisäksi tuore ja ajankohtainen.

Sitä paitsi kirja, jossa on puhuva kissa, ei voi olla huono. ;)

Romaania on luettu monessa blogissa: mm. Amma, Omppu ja Katja ovat kehuneet kirjaa.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia. Otava. 2014. 286 sivua.

Otava: Kissani Jugoslavia
HS: "Maahanmuuttaja ja mies, kaksi kriisiä samaan aikaan"

Kommentit

  1. Tämä oli puhutteleva kirja aiheensa vuoksi. Itse koin kirjan herkän mielen särkymisenä, yrityksenä pysyä koossa erilaisten paineiden keskellä, jotka tulivat omasta identiteetistä ja muiden aiheuttamasta paineesta, lisäksi käärmeunet jo lapsena kuvastivat uskoakseni hyväksikäyttöä, jota osoitti käärmeen heittäminen isoisän päälle aikuisena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan, ne käärmeunetkin liittyivät tuohon käärmesymboliikkaan! Todella monitulkintainen kirja. :)

      Poista
  2. Ihan samaa mieltä, kaikesta, erityisesti puhuvasta kissasta :)
    Niin tämä kuin Aavikon tyttäret laajentaa hienosti kuvaa monikulttuurisesta Suomesta ja ovat muutenkin taidokkaita romaaneja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti monikulttuuriset ja maahanmuuttajakirjailijat saavat äänensä kuuluviin jatkossakin, niin hienoja romaaneja heiltä on viime vuosina ilmestynyt. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi