Siirry pääsisältöön

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone

Ei ollut sinänsä ihme että keikka oli päässyt yllättämään hänet. Se oli kaikista keikoista juuri se jolle kukaan ei olisi halunnut joutua eikä olisi suonut liioin kavereittenkaan joutuvan, se oli aina yhtä vaikea. Se oli vaikea jo siksi että se oli harvinainen, ja sen tähden siihen ei kouliintunut. Jokainen sellainen keikka oli aina kuin ensimmäinen, siksikin, että siinä oli tasapainoteltava vielä herkemmin kuin muilla kuolinpaikoilla ja yritettävä silti löytää totuus.

Tunnustus #1: Ainoa Harjunpääni ennen tätä uusinta on Harjunpää ja rakkauden nälkä, jonka luin jollekin lukion äidinkielen kurssille. En muista kirjasta juuri mitään, eikä se herättänyt mitään kummempaa rikosromaani-innostusta. Luen todella vähän dekkareita, joten en osaa sanoa onko tämä uusin nyt jotain "taattua Harjunpäätä" tai peruskamaa suomalaisten rikosromaanien rintamalla. Mutta jotain suureen yleisöön vetoavaa Harjunpää-romaaneissa täytyy olla - miksi muuten ne pompsahtaisivat aina ilmestyttyään myyntilistojen kärkeen?

Tunnustus #2: En pitänyt Harjunpää ja rautahuone -romaanista. En ensinnäkään pitänyt Harjunpäästä itsestään, enkä osannut ilmeisesti virittäytyä oikeaan tunnelmaan kirjaa lukiessa. Välillä tuntui kuin olisi katsonut erityisen karmivaa CSI-sarjan jaksoa, välillä taas rankkaa pornoa. Toki väliin mahtui positiivisia pilkahduksiakin. Romaanin synkkyyttä valaisee erityisesti Neean hahmo - pyörituoliin sidottu kääntäjä, jolla on lämminhenkinen suhde Orvoon, seksityöläisenä toimivaan mieheen. Mutta vaikka juoni sinällään veti vääjäämättömästi eteenpäin, tarinaan tuntui koko ajan jäävän aukkoja ja epäselvyyksiä. Romaanin varsinaisen rikoksen tekijä paljastuu lukijalle oikeastaan melko pian, ja kirjan loppupuolella odottaa vain sitä, saisiko poliisikin lopulta saman selville.

Tunnustus #3: Hyvän kirjan pitäisi herättää jotain tunnetiloja lukijassa, tämä ei herättänyt juuri mitään. Odotin edes jonkinlaista jännitystä, mutta jännittävät kohtaukset tai yllätykset loistivat poissaolollaan. Yksityiskohtaiset, inhorealistiset kuvaukset mätänevistä ruumiista ja sadistiset seksikuvaukset herättivät lähinnä inhoa. Ja inhoa en oikein osaa samastaa viihteeseen. Yhteiskunnasta - tai ainakin sen pimeimmistä puolista - annettaan romaanissa kyynisen pessimistinen kuva, eikä tunnelin päässä näy juuri valoa.

Lopuksi: Moni varmaan ostaa uuden Harjunpään pukinkonttiin tai löytää sen itse tänä jouluna lahjapaketista. Itse en uskaltaisi ostaa tätä kuin paatuneimmalle tosifanille, sen verran rajua tekstiä kirjassa on. 

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone. Otava. 2010.

Linkit:
Otava: Harjunpää ja rautahuone
Otava: Matti Yrjänä Joensuu
HS kirjat: "Itkettää, kun näkee omin silmin"
KSML kirjat: Harjunpää ja rautahuone

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi