Kirjanurkkaus

Niemenkärjen saunamökissä mykkä karitsa nuuski lattialla lojuvaa tyhjää jaloviinapulloa. Se haistoi saman hajun kamarin senkin päällä makaavan miehen hengityksessä. Mykkä luontokappale asteli ulos avoimesta ovesta. Portailla istui vanha nainen märkä villatakki yllään. Nainen kaivoi pusakkansa taskusta kullatun taskukellon ja sitoi kellon perät pienen eläimen kaulan ympärille. "Karitsa", vanha nainen sanoi. Aki Ollikaisen esikoisteos Nälkävuosi sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, Blogistanian Finlandia-palkinnon sekä Finlandia-palkintoehdokkuuden vuonna 2012. Se on jostain kumman syystä minulla edelleen lukematta. Ollikaisen toinen teos, Musta satu (2015) on myös lukulistalla. Niiden sijaan nappasin Hesarin hehkutuksen innoittamana kirjastosta kirjailijan tuoreimman pienoisromaanin Pastoraalin . Pastoraali kuvaa nimensä mukaisesti eräänlaista paimenidylliä, yhtä kesäpäivää siinä. Kirja alkaa aamuöisestä kohtaamisesta usvaisella pihatiellä miehen ja keltasi...

Ugu Ugu oli yksinäinen yksisarvinen. Hän oli lähtenyt kotikaupungistaan löytääkseen itselleen ystävän. Pitkästä aikaa blogiesittelyssä vuorossa lastenkirja , André Simonin ja Susanna Olkinuoran Ugu Ugu ja Hiljaisuuden kaupunki . Meillä eletään eskarilaisen kanssa lukemisen suhteen pientä välivaihetta. Lapsi osaa jo jonkin verran lukea ja haluaa välillä lukea itse (erityisesti Aku Ankkoja), mutta useimmiten mieluummin yhä kuuntelee, kun hänelle luetaan ääneen. Kirjastosta ollaan lainattu viime aikoina myös helppolukuisia kirjoja juuri lukemaan oppineille, mutta monet niistä ovat vielä aavistuksen liian pitkiä tai hankalia. Mikä ei toisaalta haittaa - eipä tuota lukutaidon kanssa tarvitse vielä sen kummemmin kiiruhtaa ja saan lukea toivon mukaan lapselle vielä kauan senkin jälkeen, kun hän jo osaa lukea sujuvasti. :) Toisaalta on mahtavaa seurata, miten kirjojen maailma vähitellen laajenee lukutaidon myötä. Ugu Ugu ja Hiljaisuuden kaupunki on itse asiassa juuri sopivaa kieltä ja...

Propagandaa, totuuden piilottelua, valehtelua sekä valikoitujen totuusrusinoiden poimimista tiedon pullasta on harjoitettu myös edellisillä vuosikymmenillä, -sadoilla ja -tuhansilla. Joka tapauksessa populismi on nyt pinnalla politiikassa, ja tunteisiin vetoavat tarinat ohittavat monesti tieteellisen tiedon. Tietoa on nykyään saatavilla enemmän kuin koskaan, mutta tieto ei itsessään ole välttämättä todenmukaista. Tiedon ja tieteen rinnalla kulkee pseudotieteeseen perustuvia väittämiä, villejä salaliittoteorioita ja somen voimalla hurjasti leviäviä suoranaisia valheita. Tämä "ilmiö", jota totuudenjälkeiseksi ajaksikin kutsutaan, ei kuitenkaan ole mikään uusi juttu. Tiina Raevaaran toimittama artikkelikokoelma Voiko se olla totta? on kuitenkin erittäin ajankohtainen teos siitä, millaisella huuhaalla meitä tällä hetkellä pommitetaan ja miten siihen pitäisi suhtautua. Raevaara itse on kirjoittanut kirjaan superkiinnostavat alkusanat, joissa hän käsittelee mm. median murros...

Päältä katsoen saattoi näyttää, että sinun vartalosi muuttui koko ajan "maskuliinisemmaksi" ja minun aina vain "naisellisemmaksi". Mutta sisältäpäin se ei tuntunut siltä. Sisältä me olimme kaksi inhimillistä eläintä ja koimme muodonmuutosta rinta rinnan, toistemme todistajiksi osuneina. Toisin sanoen me vanhenimme. Sattumalta luin lähes peräkkäin Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaoston ja Maggie Nelsonin Argonautit , kaksi autofiktioksikin kutsuttua, lähes samanikäisten amerikkalaisnaisten kirjoittamaa romaania parisuhteesta, äitiydestä ja kirjoittamisen rajoista. Sivumennen-podcastissakin puitiin kirjoja samassa jaksossa . Yhtymäkohtia löytyy, mutta tyylillisesti Nelsonin teos on paljon teoreettisempi ja analyyttisempi kuin Offillin. Argonauteissa Nelson pohtii omaa äitiyttään, sukupuolta ja identiteetin joustavuutta. Hänestä tulee ensin puolisonsa lapsen äitipuoli, sitten raskaana oleva ja synnyttävä äiti. Samaan aikaan hänen puolisonsa Harry käy läpi omaa...

Mosuotyttöä eivät kahlitse mitkään kulttuurilliset tai yhteiskunnalliset rajoitukset: hänellä on vapaus juhlia, nauraa, toimia johtajana, käydä töissä ja rakastaa niin kuin parhaaksi katsoo. Hänen ei tarvitse taistella vallasta, sillä hänellä on valta jo syntyessään. Hänen tietään on ollut viitoittamassa vahvojen äitien, isoäitien ja näiden esiäitien jatkumo. Viime vuosisadan alun feministinen kirjailija ja aktivisti Charlotte Perkins Gilman julkaisi kuuluisan feministisen utopiaromaaninsa Herland vuonna 1915 (suomennos Savukeitaan kustantamana 2009). Siinä kolmen miehen retkikunta löytää Amazonin viidakosta naisten kansoittaman utopiayhteiskunnan, jossa ei ole miehiä lainkaan. Suvun jatkaminenkin hoituu naisvoimin. Myös esimerkiksi tieteiskirjailija Sheri S. Tepper on kirjoittanut utopistisesta Naisten maasta romaanissa Portti naisten maahan ( A Gate to Women's Country , 1988, suom. 1990). Tepperin synkässä kirjassa miehet on karkotettu tai alistettu eräänlaisiksi orjiksi...

Eikä pojalle olisi jäänyt mitään epäselvää. Minut, Apple Cinnamonina tunnettu yleinen poikarakastaja tai puolimaailmanmies tai koiraskurtisaani - kuka pitää mitäkin termiä kauneimpana - olisi todettu syylliseksi huonona miehenä olemiseen, eikä asiassa olisi ollut enää mitään keskusteltavaa. "Viktoriaanista pornografiaa" määrittelee Hesarin ylistävä arvio . Eipäs kuin edvardiaanista, korjaa historianörtiksi tunnustautuva kirjailija Lukufiiliksen haastattelussa , jossa käy myös ilmi, että Omenatarhan inspiraationa ovat toimineet Oscar Wilden siveettömyysoikeudenkäynnit 1800-luvun lopulla. Kirjailija kuvailee esikoisteostaan näin: "1900-luvun Lontooseen sijoitettu avoimen homoeroottinen kertomus, jossa on vahvoja kauhu- ja fantasia-aineksia". Pakkohan tähän oli tutustua. :) Kirjailija loihtii jo muutamalla sivulla täysin omanlaisensa historiallisen ja aistillisen tunnelman ja maailman: on silinterihattuja ja korsetteja, hevosvaunuja ja pehmeitä päärynöitä, ka...

Aika usein väitetään, että feminismi on sitä, että halutaan siirtää naisille se valta, joka nyt on miehillä. Toisin sanoen, että vallanhimoiset naiset haluaisivat tasa-arvon nimissä kyykyttää miehiä kostoksi kokemastaan sorrosta. Että kyse olisi siitä, että haluttaisiin pahaa tasa-arvoisemmin jakoon. Se on yhtä hoopo ajatus kuin se, että naisten kokemaa väkivaltaa ei pidä nostaa esiin, koska miehetkin kokevat väkivaltaa. Siis koska kaikki kokevat väkivaltaa, tilanne on tasan eikä asialle tarvitse tehdä mitään. Feministiset dystopiakirjat ovat nyt in ja feminismistä on tullut muutenkin "valtavirtaa" (mainiota keskustelua aiheesta mm. Sivumennen-podcastissa ). #Metoo-kampanja on nostanut ikiaikaisen keskustelun naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta, vallasta, patriarkaatista ja seksismistä taas pöydälle. Harmi vain, että tuon pöydän ympärillä istuvat ja keskustelevat lähinnä naiset, jotka tuntuvat olevan jo alun perinkin samaa mieltä keskenään. Onko (nyky-)feminismi vai...