Siirry pääsisältöön

Per Olov Enquist: Blanche ja Marie

Hänen nimensä oli Blanche Wittman ja kuollessaan hän oli 102 senttiä pitkä ja painoi 42 kiloa.
Hän oli silloin eräänlainen torso, mutta hänen torsossaan oli pää. Vasen sääri, oikea jalka lonkkaan asti ja vasen käsivarsi oli amputoitu. Siksi Blanche oli niin lyhyt. Muutoin hänessä ei ollut mitään poikkeuksellista. Kaikki ne, jotka näkivät hänet ennen amputointeja, pitivät häntä hyvin kauniina. Tietyistä syistä monet tarkkailivat häntä, myös monet kuvailuun kykenevät, toisin sanoen kirjailijat. [...]

Hän kuoli onnellisena. Tämä väite on viimeisestä muistivihkosta, Punaisesta kirjasta.


Ruotsalaisen Per Olov Enquistin romaani Blanche ja Marie keskittyy omalla rönsyilevällä, monikerroksisella tavallaan kahden 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun naisen elämään. Ranskalainen Blanche Wittman tuli tunnetuksi "hullujen kuningattarena", kun hänet suljettiin Pariisin Salpêtrière-sairaalaan, joka toimi aikoinaan eräänlaisena mielisairaiden, prostituoitujen, köyhien ja rikollisten kansoittamana ihmiskaatopaikkana.

Salpêtrièressä (joka on muuten edelleenkin toiminnassa) toimi 1800-luvun lopulla kuuluisa neurologi, Jean-Martin Charcot, joka tutki mielisairaita ja "hysteerikkoja" ja järjesti vieraileville tiedemiehille ja opiskelijoille eräänlaisia näytöksiä, joissa hän esitti miten naiskehoa painelemalla ja käsittelemällä voitiin tuottaa erilaisia tunnetiloja ja kohtauksia. Esimerkiksi muuan Sigmund Freud kuului aikoinaan Charcot'n oppilaisiin. Valovoimaisesta Blanche Wittmanista tuli Charcot'n esitysten suurin tähti sekä myöhemmin tämän rakastajatar ja mahdollinen murhaaja. Tässä kohtaa fiktio sekoittuu iloisesti faktaan: oliko Blanche Wittman -nimistä henkilöä edes oikeasti olemassa? Olisiko voinut olla?

Marie Curie puolestaan oli alkujaan puolalainen, aikuisena Ranskaan muuttanut fyysikko ja kemisti. Hän ja hänen tiedemiespuolisonsa, Pierre, löysivät kaksi uutta alkuainetta, poloniumin ja radiumin, ja Marie oli ensimmäisiä jotka havaitsivat "oudon sinisen säteilyn", radioaktiivisuuden. Marie Curie oli myös ensimmäisiä naisia, joille myönnettiin Nobelin palkinto sekä ensimmäinen ihminen, joka sai kaksi eri alojen Nobelia (kemian ja fysiikan).

Romaanissa Marie Curien ja Blanche Wittmanin tarinat kietoutuvat yhteen. Charcot'n kuoltua Blanche siirtyy Marie Curien laboratorioapulaiseksi työskentelemään radioaktiivisten aineiden parissa. Säteilyn hengenvaarallisuutta ei vielä tuolloin ymmärretty, ja Blanchen altistuttua sille hänen jäseniään on pakko amputoida. Lopulta hänestä on jäljellä vain pelkkä torso ja oikea käsi, jonka avulla hän lykkii itseään eteenpäin pienessä kärryssä ja kirjoittaa omaelämäkertaansa (ja vähän Marienkin) nimeltään "Kysymysten kirja". Blanchen kirjan kolmeen osaan, Keltaiseen, Mustaan ja Punaiseen kirjaan, perustuu Enquistin romaani. Fiktion ja faktan kohtaamispinnat kerrostuvat jälleen.

Marie Curien saavutukset ja hänen Nobelin palkintonsa ovat toki faktaa. Myös romaanissa kuvaillut Marien epäonniset rakkaussuhteet ovat jossain määrin todenperäisiä. Mutta mistä edes syntyy tämä lukijan pakkomielle saada selville, mikä kirjassa on totta ja mikä tarua?

Muitakin saman romaanin arvostelleita tuntuu häiritsevän Enquistin kutkuttavan salaperäinen tyyli: romaanin kieli on runollista, täynnä kielikuvia ja moniulotteisuutta; tarinasta taas löytyy kouriintuntuvaa pessimismiä, elämänmakuisia naisia, joiden melkein toivoisi olevan juuri sellaisia kuin romaani heidät esittää. Kirjailija kirjoittaa kuin salapoliisi, joka yrittää selvittää Blanchen identiteetin salaisuutta ja Marien rakkauden mysteeriä. Lukija tarttuu pienimpiinkin vihjeisiin seuratessaan naisten epätavallista elämää.

Per Olov Enquist: Blanche ja Marie. Gummerus. 2005.
Ruotsinkielinen alkuteos: Boken om Blanche och Marie
Suomentaja: Antero Tiusanen

Gummerus: Blanche ja Marie
Gummerus: Per Olov Enquist
Wikipedia: Per Olov Enquist

Kommentit

  1. Kiitos hyvästä arviosta. Laitoin kirjan välittömästi tilaukseen. Juttusi tuli eteeni, kun googlasin "enqvist blanche & marie". Siihen taas sain inspiraation Norrlandsoperan hienosta esityksestä SVT:ssä, ks. http://www.norrlandsoperan.se/sve/evenemang/1010-blanche-marie/5953 . Terveisin Juha Tuomikoski, Vaasa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiva kuulla, että arvio inspiroi tilaamaan kirjankin! :) Huomasin tuon oopperan TV:n ohjelmatiedoissa, mutten ehtinyt sitä itse katsoa. Olisi varmaan pitänyt.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi