Per Olov Enquist: Blanche ja Marie

Hänen nimensä oli Blanche Wittman ja kuollessaan hän oli 102 senttiä pitkä ja painoi 42 kiloa.
Hän oli silloin eräänlainen torso, mutta hänen torsossaan oli pää. Vasen sääri, oikea jalka lonkkaan asti ja vasen käsivarsi oli amputoitu. Siksi Blanche oli niin lyhyt. Muutoin hänessä ei ollut mitään poikkeuksellista. Kaikki ne, jotka näkivät hänet ennen amputointeja, pitivät häntä hyvin kauniina. Tietyistä syistä monet tarkkailivat häntä, myös monet kuvailuun kykenevät, toisin sanoen kirjailijat. [...]
Hän kuoli onnellisena. Tämä väite on viimeisestä muistivihkosta, Punaisesta kirjasta.

Ruotsalaisen Per Olov Enquistin romaani Blanche ja Marie keskittyy omalla rönsyilevällä, monikerroksisella tavallaan kahden 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun naisen elämään. Ranskalainen Blanche Wittman tuli tunnetuksi "hullujen kuningattarena", kun hänet suljettiin Pariisin Salpêtrière-sairaalaan, joka toimi aikoinaan eräänlaisena mielisairaiden, prostituoitujen, köyhien ja rikollisten kansoittamana ihmiskaatopaikkana.

Salpêtrièressä (joka on muuten edelleenkin toiminnassa) toimi 1800-luvun lopulla kuuluisa neurologi, Jean-Martin Charcot, joka tutki mielisairaita ja "hysteerikkoja" ja järjesti vieraileville tiedemiehille ja opiskelijoille eräänlaisia näytöksiä, joissa hän esitti miten naiskehoa painelemalla ja käsittelemällä voitiin tuottaa erilaisia tunnetiloja ja kohtauksia. Esimerkiksi muuan Sigmund Freud kuului aikoinaan Charcot'n oppilaisiin. Valovoimaisesta Blanche Wittmanista tuli Charcot'n esitysten suurin tähti sekä myöhemmin tämän rakastajatar ja mahdollinen murhaaja. Tässä kohtaa fiktio sekoittuu iloisesti faktaan: oliko Blanche Wittman -nimistä henkilöä edes oikeasti olemassa? Olisiko voinut olla?

Marie Curie puolestaan oli alkujaan puolalainen, aikuisena Ranskaan muuttanut fyysikko ja kemisti. Hän ja hänen tiedemiespuolisonsa, Pierre, löysivät kaksi uutta alkuainetta, poloniumin ja radiumin, ja Marie oli ensimmäisiä jotka havaitsivat "oudon sinisen säteilyn", radioaktiivisuuden. Marie Curie oli myös ensimmäisiä naisia, joille myönnettiin Nobelin palkinto sekä ensimmäinen ihminen, joka sai kaksi eri alojen Nobelia (kemian ja fysiikan).

Romaanissa Marie Curien ja Blanche Wittmanin tarinat kietoutuvat yhteen. Charcot'n kuoltua Blanche siirtyy Marie Curien laboratorioapulaiseksi työskentelemään radioaktiivisten aineiden parissa. Säteilyn hengenvaarallisuutta ei vielä tuolloin ymmärretty, ja Blanchen altistuttua sille hänen jäseniään on pakko amputoida. Lopulta hänestä on jäljellä vain pelkkä torso ja oikea käsi, jonka avulla hän lykkii itseään eteenpäin pienessä kärryssä ja kirjoittaa omaelämäkertaansa (ja vähän Marienkin) nimeltään "Kysymysten kirja". Blanchen kirjan kolmeen osaan, Keltaiseen, Mustaan ja Punaiseen kirjaan, perustuu Enquistin romaani. Fiktion ja faktan kohtaamispinnat kerrostuvat jälleen.

Marie Curien saavutukset ja hänen Nobelin palkintonsa ovat toki faktaa. Myös romaanissa kuvaillut Marien epäonniset rakkaussuhteet ovat jossain määrin todenperäisiä. Mutta mistä edes syntyy tämä lukijan pakkomielle saada selville, mikä kirjassa on totta ja mikä tarua?

Muitakin saman romaanin arvostelleita tuntuu häiritsevän Enquistin kutkuttavan salaperäinen tyyli: romaanin kieli on runollista, täynnä kielikuvia ja moniulotteisuutta; tarinasta taas löytyy kouriintuntuvaa pessimismiä, elämänmakuisia naisia, joiden melkein toivoisi olevan juuri sellaisia kuin romaani heidät esittää. Kirjailija kirjoittaa kuin salapoliisi, joka yrittää selvittää Blanchen identiteetin salaisuutta ja Marien rakkauden mysteeriä. Lukija tarttuu pienimpiinkin vihjeisiin seuratessaan naisten epätavallista elämää.

Per Olov Enquist: Blanche ja Marie. Gummerus. 2005.
Ruotsinkielinen alkuteos: Boken om Blanche och Marie
Suomentaja: Antero Tiusanen

Gummerus: Blanche ja Marie
Gummerus: Per Olov Enquist
Wikipedia: Per Olov Enquist