Siirry pääsisältöön

Torgrim Eggen: Sisustaja

Jos haluat tietää miksi norjalaisten poroporvarien kodit ovat esteettisiä katastrofialueita, käväisepä Italian Housessa. Sieltä löytyy täydellinen varustus sille, joka haluaa snobbailla, ostaa muutaman neliömetrin tyyliä ja laatua, uusvanhoja piironkeja jotka ovat eräänlaista keksittyä renessanssityyliä, mahtipontisia messinkikynttelikköjä ja väärennettyjä keskiaikaisgobeliineja. Se on halpaa roskaa, ja tiedätkö mikä siinä on pahinta? Pahinta on se ettei se ole edes halpaa.

Norjalaisen Torgrim Eggenin Sisustajan päähenkilö, Sigbjørn Lunde, on nuori ja menestyvä oslolainen sisustusarkkitehti, jonka kaikki rikkaat ja kuuluisat haluavat palkata hänen hulppean makunsa ja radikaalien sisustusratkaisujensa vuoksi. Sigbjørn on menestyvä mallikansalainen, tai vaihtoehtoisesti materialistinen, omahyväinen pröystäilijä - riippuu tulkinnasta. Hän ajaa Audi S3:lla, pukeutuu Pradan kenkiin ja hänen täydellinen vaimonsa on työmatkoilla juokseva kosmopoliitti. Sigbjørnin kotona on horisontaalisti avautuva Gaggenau 900 -liesi, lasiovisia Poggenpohlin kaappeja, antrasiitinharmaa Küppersbusch-liesituuletin ja seinään upotettava Miele CVA 120 -espressokeitin, joka keittää kolmenlaista kahvia... Ylellinen minimalistisuus, kylmän teräksinen karuus ja järkähtämätön funktionaalisuus hallitsevat Sigbjørnin elämää - eivätkä vain hänen työnsä osalta.

Sigbjørnin uusi naapuri on tämän täydellinen vastakohta: eksentrinen, asuntonsa mauttomasti sisustanut Sylvia, josta tulee Sigbjørnille jonkinlainen seksuaalis-sisustuksellinen (!) pakkomielle. Hitaasti mutta varmasti täysin empatiaa vailla oleva Sigbjørn vajoaa lopulta Bret Easton Ellisin Amerikan Psykon Patrick Batemanin tasolle. Tekstissä tiuhaan vilahtelevat, täydellistä järjestystä edustavat designtuotteet eivät enää pysty peittämään Sigbjørnin sisäistä kaaosta, kun tämän viimeisetkin sovinnaisuuden rippeet katoavat. Viimeistään romaanin loppupuolella kirjailijan mustanpuhuva satiiri nostaa päätään, paikoin aika raa'astikin.

Epäluotettavan minäkertojan käyttäminen tuottaa lukijallekin mukavasti päänvaivaa. Kun Sigbjørn alkaa lopulta hallusinoida ja kuvitella kaikenlaisia kohtauksia ympärilleen, ei lukijakaan voi enää olla varma, mitä oikeasti tapahtuu ja mikä on vain henkilön mielikuvitusta. Suosittelen kirjaa kaikille Amerikan Psykosta pitäneille, sisustusfriikeille ja Noguchi-pöydästä haaveileville. :)

Torgrim Eggen: Sisustaja. Gummerus. 2005.
Norjankielinen alkuteos: Pynt
Suomentaja: Katriina Savolainen

Gummerus: Sisustaja
Gummerus: Torgrim Eggen
HS kirjat 2006: "Esineistä rakennettu identiteetti rikkoutuu"
HS kirjat 2005: "Minuuksien ja esineiden markkinoilla"
Kirjavinkit.fi: Sisustaja
Wikipedia: Torgrim Eggen

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi