Siirry pääsisältöön

Anja Snellman: Parvekejumalat

B-rappuun oli juuri muuttanut mustalaisperhe jota Aniksen vanhemmat melkein pelkäsivät, eivät ymmärtäneet sanaakaan niiden puheesta ja äiti ihmetteli kun naiset olivat unohtaneet kampoja hiuksiinsa. Olivatpa hajamielistä väkeä. Kerran joku leveä, silkeissään kahiseva nainen oli yrittänyt povata äidille pesutuvassa ja äiti oli pinkaissut sanaa sanomatta karkuun. Yritti manata henkiä, äiti kertoi hengästyneenä eteisessä, sellaista djinnien spiritismiä. Joskus äiti sekoitti spinningin ja spiritismin.

Luin Parvekejumalat jo muutama viikko sitten, mutta en ole vielä saanut minkäänlaista arviota aikaiseksi. Parissa viikossa tuoreimmat mielikuvat kirjasta ovat jo ehtineet haihtua tai korvautua uusilla lukuelämyksillä (päällimmäisenä mielessä ovat tällä hetkellä Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan ja Kyrön Mielensäpahoittaja, joista lisää myöhemmin). Mutta yritän palata vielä Snellmaniin; pitäähän tästä jotain kirjoittaa!

Ensimmäisenä täytyy sanoa, että Parvekejumalat sai minussa aikaan kummallisia reaktioita, joita harvemmin lukiessa tulee. Tunsin nimittäin jonkinlaista vastenmielistä myötähäpeää kirjan toista päähenkilöä, Alla Zahraa, kohtaan. Ja myötähäpeä on tunne, jota minulla esiintyy yleensä lähinnä suomalaisten TV-sarjojen yhteydessä. :) Tunne johtui luultavasti Alla Zahran kokonaisvaltaisesta heittäytymisestä uskonnon pauloihin - en kykene ymmärtämään fanaattisen uskonnollisia ihmisiä, joten vierastan heitä jopa kirjallisuudessa. Silti Alla Zahran muslimiksi kääntyminen (tai uskoon "palaaminen", kuten islamissa kauniisti sanotaan) oli kuvattu kiinnostavalla tavalla. Huiviin pukeutuminen voi olla myös vapauttava, jopa voimaannuttava kokemus, jolla nainen saa takaisin itsetuntonsa.

Alla Zahran muutosprosessin rinnalla kulkee päinvastainen kokemus, Suomeen muuttaneen somaliperheen 15-vuotiaan tyttären Aniksen tarina. Aniksen perhettä hallitsee isä, jonka kätyreinä toimivat isoveljet. Äiti on alistunut asemaansa kauan sitten, ja muutkin siskot hyväksyvät perheen miesten asettamat rajoitteet. Mutta Anis haaveilee salaa Madonnan konsertista, huulipunasta, netissä surffailusta, ensisuudelmasta... Ystävystyttyään Taiteilijatalon suvaitsevaisessa perheessä kasvaneen tytön kanssa Anis löytää uuden maailman ja uudenlaisia, kiellettyjä unelmia.

Parvekejumalat käsittelee vaikeita aiheita, mutta on kirjoitettu riemastuttavan kepeällä ja värikkäällä kielellä. Suomalaisen kulttuurin omituisuudet saavat osakseen kummastusta ja kritiikkiä, mutta muidenkaan kulttuurien, uskontojen tai etnisten ryhmien outoudet eivät jää käsittelemättä. Esimerkkinä vaikkapa yllä oleva sitaatti kirjasta.

Maahanmuuttajien elämästä Suomessa on kirjoitettu aivan liian vähän hyvää tai ylipäänsä mitään kaunokirjallista - huolimatta siitä, että aihe on kovasti tapetilla nykyään. Snellmanin romaani paikkaa tätä tyhjiötä ja osoittaa, että Suomessakin voi olla monta tapaa olla nainen - oli huntua tai ei. Silti maahanmuuton käsittely aiheena jää romaanissa mustavalkoiseksi, ja islamista saa lopulta melko yksipuolisen kuvan. Suomen muslimiyhteisöstä onkin kuulunut kriittisiä mielipiteitä kirjan luomaa islam-kuvaa kohtaan. Myös romaanin loppuratkaisu kaikessa dramaattisuudessaan vaikutti minusta turhalta kärjistämiseltä. Aivan kuin kirjailija ei olisi uskonut romaanin olevan riittävän vaikuttava ilman sitä.

Seuraavaksi voisi olla aika kuulla maahanmuuttajien omakohtaisia kokemuksia romaanimuodossa, jos vain yleinen ilmapiiri olisi niille suosiollisempi.

Anja Snellman. Parvekejumalat. Otava. 2010. 316 sivua.

Otava: Parvekejumalat
KSML: Parvekejumalat
Kirjavinkit.fi: Parvekejumalat
Maailman kuvalehti: Kirja-arvio: "Vain kunnian tähden"

Kommentit

  1. Mielenkiintoinen havainto tuo Allan heittäytyminen uskonnon pauloihin. En itse kiinnittänyt siihen kovin suurta huomiota, koska pidin Anista paljon kiinnostavampana henkilönä. Kaiken kaikkiaan tämä oli ihan mahtava lukukokemus ja olisi tosiaan kiva saada lukea maahanmuuttajien omakohtaisista kokemuksista enemmänkin.

    VastaaPoista
  2. Mielenkiintoista tuo myötähäpeä Allan takia. Nyt kun mietin, niin tunsin itsekin jotain sellaista ko. kirjaa lukiessani - ainakin Alla oli ärsyttävä ja epäuskottava ja jotenkin turha hahmo, pelkkä Aniksen tarina olisi riittänyt minulle. Aniksen kohtalo oli myös se, joka jäi kirjasta mieleeni ja teki siitä tärkeän lukukokemuksen, vaikka ainakin ärsyynnynkin Snellmanin kirjoitustavasta.

    VastaaPoista
  3. Kiitos vinkistä. Kirjan aiheessa on hyvää ainakin se, että maahanmuuttajia ja etenkin islamiin liittyviä asioita on tervettä käsitellä myös proosan kautta, ilman että tarvitsisi ottaa kantaa puolesta tai vastaan ja että itse maahanmuuttoa täytyy aina alleviivata. Harmi vaan jos kuvaus jäi tässä yksipuoliseksi. Ehkäpä jatkoa seuraa jonkun muun kirjoittamana.

    VastaaPoista
  4. Minäkin koin Allan pikemminkin epäuskottavana henkilönä, joka jäi jotenkin kaksiulotteiseksi. En ostanut teoriaa kapinasta ja kääntymyksen välisestä yhteydestä ja mustavalkoisuus ärsytti paikoin. Toisaalta oli kiinnostava ajatus kirjoittaa islamista myös siitä näkökulmasta, miten alunperin kristitty sen kokee. Tärkeä kirja tämä on aiheensa puolesta, ilman muuta! Ihailen Snellmanin vainua ennakoida pinnalle nousevia aiheita.

    VastaaPoista
  5. Kiitos kommenteista! Alla jäi tosiaan henkilönä jotenkin yksipuoliseksi tai jopa turhaksi. Kaipa Snellman yritti peilata Aniksen yrityksiä paeta uskonnon pauloista Allan pyrkimyksiin palata niiden pariin, mutta mielestäni Anis toimi hyvin yksinkin.

    Valkoinen kirahvi - Minäkin suhtauduin skeptisesti siihen, että Allan kapinallisuus liitettiin kääntymykseen. En usko, että islam tai mikä tahansa uskonto vetää puoleensa vain ja ainoastaan elämässään eksyneitä, yhteiskunnan arvoja vastaan kapinoivia ihmisiä. Romaanista kuitenkin sai helposti tällaisen kärjistetyn.

    VastaaPoista
  6. No jopas, mähän olen jäämässä yksinäiseksi Allan suhteen! Kirjoitin omaan blogiini näin: "Alla-Zahra on ärsyttävä, mutta varsin uskottava hahmo, suoraan 2000-luvun yliopistomaailmasta."

    Mutta oli Anis minunkin mielestäni kiinnostavampi kuin Alla.

    VastaaPoista
  7. Mäkin kaipailen kirjallisuuteen jo vähän erilaista maahanmuuttajanäkökulmaa. Ja onhan näitä maahnamuuttajaääniä Suomessa jo kuultukin, tosin ei niinkään muslimiväestöstä.

    Olen samaa mieltä, että Snellmanin kirjassa oltiin jotenkin mustavalkoisia, ts. sen kuva oli mustavalkoinen. Mutta toisaalta, jostanhain sitä on lähdettävä liikkeelle!

    VastaaPoista
  8. Minusta Allan kääntymistarina oli kuvattu hyvin rajoittuneesti/yksipuolisesti. Kirjasta huokuu hyvin vahvasti, että Snellman ei tiedä, millainen kokemus muslimiksi kääntyminen on. En usko, että kukaan muslimikäännynnäinen pystyisi samaistumaan kovinkaan paljon Allan kääntymistarinaan.

    (Todellisia muslimien kääntymistarinoita voi lukea vaikka http://palaamistarinoita.com/index.php/palaamistarinoita, omakin on siellä ylimpänä)

    Mihinkähän Snellmanin tietämys islamista edes perustuu, puolen tunnin nettisurffailuun? Kirjassa oli myös jotain - en muista tarkalleen, mitä sanoja siinä käytettiin - mikä mielestäni viittasi siihen, ettei Snellman tunne edes paholaisten ja henkiolentojen eroa islamissa, mikä varmaan kuuluu pakolliseen peruskoulun oppimäärään.

    Voima-lehdessä oli muuten hyvä arvostelu tästä kirjasta, se on varmaan vieläkin niiden nettisivuilla luettavana.

    VastaaPoista
  9. Kirjan lukemiseni jälkeen piti heti etsiä onko muu saanut samoja mielenyhtymiä, kuin minä lukiessani.
    Kolme kertaa tuli mieli heittää kirja seinään ja haistatella sille paskat kuinka mustavalkoisesti kirjoittaja kirjoitti.
    Aniksen tarinan loppu aiheutti minulle niin suuret tunnepaukut, että tunsin kuinka vatsani alkoi kiemmurrella. Hänen loppunsa sai minut ajattelemaan kuinka paljon kunnianmurhia tapahtuu uskontojen takia. Surullinen kirja. En haluaisi lukea uudestaan vaikka pakotettaisiin.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Annika Idström: Veljeni Sebastian

Päällyksen kuva: Ilkka Pesonen Täytin viikko sitten yksitoista vuotta ja ensimmäistä kertaa ymmärsin kouriintuntuvasti ajan rajallisuuden ja sen että jonakin päivänä minäkin kuolen. Toisinaan kun katson itseäni peilistä kauhistun, näen kellertävän ihon, hiuksenhienot rypyt suun ympärillä ja silmien alla sinertävät kuopat. Sanonta "lapsuus on ohi" ei ole koskaan koskenut minua, oma lapsuuteni ei ole edes alkanut. Veljeni Sebastian pisti silmääni WSOY:n kevään 2012 katalogista. En ollut aiemmin kuullut edes kirjailijan nimeä, mutta kustantamon ottaman uuden painoksen kuvaus kuulosti kiehtovalta. Kustantamon mukaan romaani on "väkevän myyttinen kuvaus hyvän ja pahan kerrostuneisuudesta, perhesuhteiden salatusta väkivallasta". Päähenkilö on koulukiusattu, pikkuvanha, 11-vuotias Antti. Vuonna 1985 ilmestynyt romaani on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana ja saanut myös Valtion kirjallisuuspalkinnon. Itse luin alkuperäisen, vuonna 1985 ilmestyneen version ja voin s