Siirry pääsisältöön

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Kun lapset löysivät pihapuusta violettien kukkien väriseksi muuttuneen kameleontin, tyttö otti sen hellästi kädelleen ja kutsui pienet pojat piiriin ympärilleen. Hän kertoi tarinan siitä, miten väriä muuttava eläin liikkui kahden maailman välillä, sen jonka näemme ja sen joka kuhisee ympärillämme, vaikka saatamme saada siitä vain aavistuksia, siellä asuvat keijut, haltijat ja hyväntahtoiset noidat.

Elina Hirvosen romaanista on kirjoitettu ja keskusteltu paljon, eikä minulla ole enää kovin kummoista lisättävää. Avustustyöstä, ihmissuhteista ja katulasten elämästä Afrikassa kertova kirja on vaikuttavaa, suorastaan järisyttävää luettavaa. Hirvonen on itse asunut Sambiassa ja matkustanut ympäri Afrikkaa, ja kirja onkin hyvin todentuntuinen. Hirvosen romaanin nimettömäksi jäävä maa - epäilemättä Sambiaan perustuva - on omalla tavallaan eksoottinen, mutta ei jää kaukaiseksi. Kirjan hajut, äänet ja ihmiset tunkevat iholle, silmien eteen, mielikuviin. Yksityiskohtien kautta rakentuva tunnelma on - kliseisesti sanottuna - käsinkosketeltava. Hirvonen osaa kirjoittaa, eikä kikkaile turhaan.

Jotain jäi kirjasta silti hampaankoloon. Hirvonen maalaa kaiken kurjuuden, köyhyyden ja toivottomuuden keskellä uudenlaista kuvaa nykypäivän Afrikasta, mutta ei tarkenna kirjansa tapahtumapaikkoja tai -maata sen tarkemmin. Vaikka Sambia kummitteleekin epäilemättä taustalla, jäin jotenkin ihmettelemään paikannimien puutetta. Onko Hirvosen tarkoituksena osoittaa, että paikka on yhdentekevä eli että tapahtumat voisivat sijoittua periaatteessa lähes mihin tahansa Afrikan maahan? Ehkä. Keskiverto suomalaislukija varmaan näkeekin Afrikan epämääräisenä maiden massana - enkä minäkään erottaisi Ugandaa Sambiasta tai Keniaa Etiopiasta, jos Afrikan kartta iskettäisiin yhtäkkiä eteeni. En kuitenkaan suostu uskomaan, että Afrikka on vain yksi suuri, muodoton köyhyyden tyyssija. Mutta sinne epämääräisesti sijoittuva romaani ei ainakaan muuta tätä harmittavaa mielikuvaa.

Niin kuin kameleontti yllä olevassa sitaatissa, myös Hirvosen kirja liikkuu kahden maailman välillä. Suomalainen Paul ja afrikkalainen Esther kertovat omia tarinoitaan vuorotellen. Kirjan rakenne on mielestäni vähän sekava - näkökulmat vaihtuvat tiuhaan tahtiin ja ajassakin hypitään koko ajan eteen- ja taaksepäin. Juoni ei kuitenkaan ole se, mikä tekee romaanista niin vaikuttavan tai miksi se jää mieleen jälkeenpäin. Hirvonen onnistuu katulasten kuvauksessaan paljastamaan jotain harvinaisen raakaa ja surullista tästä maailmasta.

Suosittelen tätä lämpimästi pukinkonttiin! Ja jos kirjan ostaa nyt vaikkapa Akateemisesta tai Adlibrikselta, romaanin hinnasta lahjoitetaan euro Sambiassa toimivalle katulasten lastenkodille. Kampanja on tuottanut lastenkodille jo 5 000 euroa!

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta. Avain. 2010.

Linkit:
Avain: Kauimpana kuolemasta
HS Kirjat: "Ihmisen kokemus ei voi olla väärä"
KSML: Kauimpana kuolemasta
Wikipedia: Elina Hirvonen

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude