Siirry pääsisältöön

Romain Gary: Lady L.

Lady L. inhosi salkkuja, pankinjohtajia, sukukokouksia ja syntymäpäiviä, mutta tietysti kaikki oli kestettävä - kostoa se vain oli.

Välillä sitä törmää ihan kummallisiin vanhoihin kirjoihin... Luin viime vuonna Romain Garyn salanimellä kirjoittaman Elämä edessäpäin -romaanin, joka oli niin loistava, että oli pakko lukea jotain muutakin samalta kirjailijalta. Lady L. osoittautui hyvin erilaiseksi romaaniksi kuin pariisilaisessa slummissa elävästä maahanmuuttajapojasta kertova Elämä edessäpäin.

Heti romaanin alussa tapaamme päähenkilön, salaisuuksia varjelevan vanhan rouvan, joka haikailee menneiden aikojen perään. Lady L. on juuri paennut omista 80-vuotissyntymäpäiväjuhlistaan ja istuu yksin eräässä kartanonsa huoneista.

Sillä välin kartanon juhlasaliin on kerääntynyt melkoinen kaarti sukulaisia ja ystäviä. Lady L:n vanhin poika on Glendalen herttua ja vanhin pojanpoika yksi Englannin pankin johtajista. Yksi pojanpojista on ministeri, toisesta on tulossa piispa ja perheen musta lammas, "lahjaton" Richard, on hänkin sentään valiokaartin everstiluutnantti. Lady L:n pitkäaikaisin ja ainoa elossa oleva ihailija, hovirunoilija Sir Percy Rodiner seuraa ladya kuin kiinanpalatsikoira emäntäänsä. Luulisi, että lady L. olisi ylpeä jälkikasvustaan, mutta toisin on:

Koko perhe oli koolla, ja kaikki näytti kammottavalta. Hän ei oikein voinut uskoa, että nuo todella olivat osa häntä, että hän oli niin sanotusti pannut perheen alulle, ettei ilman häntä yhtään noista kahdestakymmenestä mitättömän näköisestä huoneessaolijasta olisi syntynyt. Se oli uskomatonta ja hiukan noloakin.

Lukija pääsee seuraamaan lady L:n ajatuksia tämän tarkkaillessa perhettään. Jotain salattavaa vanhalla rouvalla on:

Katsellessaan teekuppeja pitelevää, siivosti keskustelevaa seuruetta hillittyine vaatteineen ja pöyristyttävine hattuineen lady L. hymyili hiukan pahanilkisesti ja sai suorastaan pidätellä naurua. Olisipa hauska kertoa heille - kertoa kaikki. Se olisi riemastuttavaa. Ajatella mikä kauhu, häpeä ja epäusko leviäisi heidän kasvoilleen.

Kun lady L. saa kuulla pojanpojaltaan, että hänen rakas huvimajansa aiotaan purkaa puutarhan läpi kulkevan tien vuoksi, hän hätääntyy. Hädissään hän hakee apua Percyltä, jolle hän päättää lopulta uskoa kauhean salaisuutensa. Ja niin alkaa lady L.:n tarina pariisilaisesta pyykkärintyttärestä nimeltä Annette ja anarkistisesta vapaustaistelijasta nimeltä Armand...

Lady L. on taidokkaasti rakennettu romaani siinä mielessä, että alussa lukijalle tarjotaan runsaasti salaperäisiä vihjeitä siitä, mitä on luvassa, mutta asiat paljastuvat hitaasti ja vähitellen. Lopullinen melodramaattinen käänne tapahtuu vasta kirjan viimeisen sivun vihoviimeisessä kappaleessa. Matkan varrelle mahtuu runsaasti yllätyksiä, petoksia, murhia ja kiellettyä rakkautta, kuten kunnon ranskalaiseen draamaan kuuluukin. :)

Romaanista jäi jotenkin sekava jälkimaku. Liikaa juonittelua, politiikkaa ja vallankumouksia sekoitettuna ihmissuhteisiin ja ideologioihin. Rönsyilevä, pieni romaani oli silti ihan lukemisen arvoinen, muttei puoliksikaan niin hyvä kuin Elämä edessäpäin.

Romain Gary: Lady L. Otava. 1960. 186 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Lady L.
Suomentaja: Sirpa Kauppinen

Wikipedia: Romain Gary
Kirjasto.sci.fi: Romain Gary

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude