Siirry pääsisältöön

Hassan Blasim: Vapaudenaukion mielipuoli

Basaarin kalakauppiaasta voi tehdä maapallolle eksyneen avaruusaluksen, ja munakoisot voi muuttaa filosofian oppitunneiksi. Tärkeintä on se, että tarkkailee näkemäänsä yhtä hartaasti kuin sellainen joka harkitsee parvekkeella itsemurhaa. Tärkeää on myös, ettei mielikuvitus ole viihteellinen, vaan likainen ja äärimmäisen vakavahenkinen; sielultaan pitää olla askeettinen ja kuolemaisillaan.

Tällaiset ohjeet kirjailijan urasta haaveileville antaa novellisti Khalid al-Hamrani, joka on itsekin henkilönä novellissa Hassan Blasimin kokoelmassa. Tämän novellikokoelman löytymisestä pitää kiittää Mari A:n blogikirjoitusta sekä Hesarin arvostelua; ne saivat minut kiinnostumaan kirjasta.

Suomessa asuva irakilaissyntyinen Blasim on niittänyt novelleillaan mainetta ja kiitosta erityisesti Englannissa jo ennen tämän suomennoksen ilmestymistä. Onneksi kirja suomennettiin: maahanmuuttajataustaisten kirjailijoiden teoksia ilmestyy edelleenkin Suomessa häpeällisen vähän. Ja Blasimin novellikokoelma on kaiken lisäksi varsinainen helmi; paras novellikokoelma, jonka olen lukenut pitkään aikaan!

Jotkut kokoelman novelleista ovat hurjan koskettavia ja järkyttäviä, mutta samalla myös koomisia ja elämänmakuisia. Harva kirjailija osaa kirjoittaa näin vakavista asioista näin hauskasti ja taidokkaasti! Esimerkiksi "Rekka Berliiniin" kertoo rekan takaosassa Eurooppaan pyrkivien salamatkustajien karusta kohtalosta. Oma suosikkini, "Alin matkalaukku", puolestaan kertoo italialaiseen vastaanottokeskukseen saapuvan irakilaisen Alin matkalaukun hirvittävästä, tragikoomisesta sisällöstä. Mustan huumorin ystävänä nauroin tälle tarinalle ääneen, kun se sai edetessään yhä synkempiä ja groteskimpia sävyjä.

Osa kokoelman loppupuolen novelleista meni sen sijaan yli ymmärryksen. En tiedä, johtuiko tämä allekirjoittaneen lievästä väsymystilasta ja keskittymiskyvyn puutteesta, mutta taisin lukea "Pillerinpyörittäjä"-nimisen novellin kahteen kertaan peräkkäisinä päivinä (kun en muistanut tai hoksannut missään vaiheessa, että olin jo lukenut sen kertaalleen!), enkä vieläkään tajunnut, mistä novellissa oli kyse! :D Osa novelleista siis pyyhkiytyi tehokkaasti mielestä heti lukemisen jälkeen...

Mutta silti nämä novellit yllättivät, riemastuttivat ja hämmästyttivät: kuinka taidokkaasti Blasim onnistuu kietomaan mustanpuhuvan huumorin sekä maahanmuuttajien, turvapaikanhakijoiden ja laittomien siirtolaisten lohduttoman karut ihmiskohtalot yhteen. Ajoittain novellien kieli kohosi suorastaan runolliseksi; tuntui kuin olisi lukenut jotakin eksoottista, ikivanhaa tekstiä täynnä vieraankuuloisia metaforia ja lyyristä kieltä. Välillä novellien kielikuvat yllättivät, hämmensivät ja menivät yli hilseen: millaisia tarinoita ovat sellaiset, jotka kertovat lumoavia lauluja vesikukkiaan erittävistä vartaloista? Millainen aamuherätys on sellainen, joka tuntuu siltä kuin olisi noussut mutakaivosta?

Blasim kommentoi piikikkäästi myös maahanmuuttajia kohtaan kohdistuvia ennakkoluuloja:

Kerran eräs nuori suomalainen kirjailija kysyi suuret kysymys- ja huutomerkit kasvoillaan: "Miten sinä oikein olet lukenut Kafkaa? Arabiaksi vai? Miten tulit tutustuneeksi Kafkaan?" Miehestä tuntui kuin hän olisi ollut syytettynä - kuulustelijana toimi kirjailija, ja Kafka oli jokin länsimainen aarre, jonka irakilainen alibaba oli ryövännyt. Yhtä hyvin mies olisi kuitenkin itse voinut tiukata kirjailijalta samaan tapaan: "Suomeksiko sinä muka olet Kafkaa lukenut?!"

Kiinnostavan erilainen, makaaberi ja maaginen novellikokoelma, joka ei varmasti jätä kylmäksi!

Hassan Blasim: Vapaudenaukion mielipuoli. WSOY. 2012. 180 sivua.
Arabiankielinen alkuteos: Majnūn sāhat al-hurriyya
Suomentaja: Sampsa Peltonen

WSOY: Vapaudenaukion mielipuoli
HS kirjat: "Sodan kurjistama maa"
Kirjavinkit: Vapaudenaukion mielipuoli

Kommentit

  1. Niin ihanaa, että löysit kirjan ja luit sen!

    Ihan kaikki samat voisin sanoa kirjasta: osa novelleista jäi tosiaan hieman oudoiksi, osa liikutti ja kosketti ja osa nauratti, vaikka ehkä ei olisi pitänyt (musta huumori). Mutta kaikki pointsit omaperäisyydestä tämän kirjoittajalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vain itsellesi, että kirjoitit tästä niin kiinnostavan arvion! :)

      Omaperäisyys oli kyllä yksi tämän kirjan parhaista puolista, minäkään en muista lukeneeni mitään vastaavaa pitkään aikaan.

      Poista
  2. "Ajoittain novellien kieli kohosi suorastaan runolliseksi; tuntui kuin olisi lukenut jotakin eksoottista, ikivanhaa tekstiä täynnä vieraankuuloisia metaforia ja lyyristä kieltä."
    Olisi kiva, jos olisit huomannut kiittää runollisesta kielestä myös suomentaja Sampsa Peltosta - kun kerran itsekin olet kääntäjä.
    t. Vanha Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toki kieli on osittain suomentajan ansiota, mutta kääntäjänä aina toivoo ja uskoo, että suomentaja on onnistunut ensisijaisesti välittämään kirjailijan tyylin lukijalle; näin ollen kielestä tekisi mieli edelleen kiitellä etupäässä kirjailijaa. Tietenkin käännetyssä kaunokirjallisuudessa rajanveto kirjailijan ja kääntäjän välillä on vaikeaa, varmasti kumpikin on ansioitunut tätä romaania työstäessään. :)

      Poista
  3. Hei!

    Juuri tallaisten arvioiden tahden luen kirjablogeja: loydan yllattavia, arvaamattomia, erittain mielenkiintoisia vinkkeja (lahinna) suomalaiseen/Suomeen jollain tavalla liittyvaan kirjallisuuteen!

    Sain novelleista lukioaikana yliannostuksen & kammon ja olen sen jalkeen lukenut harvakseen novelleja; nyt loytyi piiiiitkasta aikaa sellainen novellikokelma, joka lahtee heti kirjakaupasta matkaan. Iso kiitos siis vinkista :D

    Olen itsekin muuttanut maasta toiseen pian 10 vuoden ajan ja asunut toisinaan hyvinkin erilaisten kulttuurien piirissa; siksi tama maahanmuttajatausta kiinnostaa minua varmasti vielakin enemman.

    PS. Yleiseksi kommentiksi blogistasi halusin sanoa, etta pidan erittain paljon tavastasi linkittaa kirja-arviot mahdollisuuksien mukaan lehtien arvosteluihin, kustantamojen vastaaville sivuille... Seuraan useaa kirjablogia saannollisesti; olet ensimmainen naiden joukossa, jonka huomaan tekevan nain. Omasta mielestani tama tuo lisa-antia ja -rikkautta teksteihin

    PS. Yleiseksi kommentiksi blogistasi halusin sanoa, etta pidan erittain paljon tavastasi linkittaa kirja-arviot mahdollisuuksien mukaan lehtien arvosteluihin, kustantamojen vastaaville sivuille... Seuraan useaa kirjablogia saannollisesti; olet ensimmainen naiden joukossa, jonka huomaan tekevan nain. Omasta mielestani tama tuo lisa-antia ja -rikkautta teksteihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mieltä lämmittävästä kommentista! On aina mahtavaa kuulla, että joku on kiinnostunut jostakin kirjasta blogiarvio perusteella. :)

      Olen itsekin välillä pohtinut tapaani linkittää arvioiden loppuun muutamia linkkejä toisiin arvioihin tai kustantamojen sivuille, kun en tiedä, onko niistä lukijalle toisaalta mitään iloa. Mutta luen usein omia arvioita kirjoittaessani tai viimeistään niiden kirjoittamisen jälkeen muidenkin arvioita ja kuvauksia kirjasta, joten tavallaan linkit lopussa toimivat eräänlaisena referenssilistana. Mutta kiva kuulla, että linkeistä on hyötyä! :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi