Siirry pääsisältöön

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Jotkut kirjat jäivät mieleen värikkäinä varjoina näkökentän rajamailla, epämääräisen tavoittamattomina kuin jokin mikä vilahtaa sateessa kiitävän ajoneuvon ikkunasta nähtynä: suoraan katsottuina ne kuitenkin hävisivät.

Vieraan lapsi on brittiläiseen yläluokkaiseen elämään pureutuva kronikka. Kirjan takakannessa silmään pistää heti ensimmäisenä The Guardianista otettu lainaus, "Elegantti, viettelevä ja erittäin nautinnollinen," mikä saa romaanin kuulostamaan lähinnä gourmet-aterialta. :D Kansien välistä paljastuu tosiaan melkoinen pala purtavaksi; Hollinghurst ei päästä lukijaansa helpolla. Välillä kuvaillaan yhtä yksittäistä illanviettoa sivukaupalla ja seuraavassa hetkessä hypätäänkin parikymmentä vuotta ajassa eteenpäin. Viiteen osaan jaetussa romaanissa tarina kulkee läpi vuosikymmenien vuodesta 1913 aina vuoteen 2008 asti, ja värikäs henkilökaarti vanhenee ja vaihtuu joka osassa. Ainakin minulle tuotti välillä vaikeuksia pysyä mukana ajallisissa harppauksissa ja yrittää päästä kärryille siitä, mitä edellisissä osissa tutuksi tulleille henkilöille oli tapahtunut ja miten kussakin osassa ilmaantuvat uudet henkilöt liittyivät vanhoihin.

Romaanin ensimmäisen osa sijoittuu Two Acresin hienoon englantilaiskartanoon, jossa teini-ikäinen Daphne ja hänen äitinsä odottavat malttamattomina Oxfordissa opiskelevan Georgen ja tämän opiskelutoverin Cecil Valancen vierailua. Vierailun aikana hurmaavan aristokraattinen runoilijanalku Cecil saa koko talon pauloihinsa; eikä vähiten Georgen pikkusiskoa Daphnea. Cecilin vierailusta muodostuu eräänlainen käännekohta tai keskiö, josta sisarusten ja muun perheen elämäntarinat lähtevät haarautumaan kukin omaan suuntaansa. Sodassa kaatuneen Cecilin runoista tulee kuuluisia, erityisesti yhdestä, Two Acresin vierailun aikana kirjoitetusta rakkausrunosta. Vuosikymmeniä vierailun jälkeen eräs innokas elämänkerturi alkaa selvittää Cecilin runon todellista kohdetta...

Vieraan lapsesta tuli mieleen Ian McEwanin Sovitus jo heti kansikuvasta, jossa nainen ja kaksi miestä astelevat (juoksevat?) puutarhassa. Sovituksen piirteitä on myös juonessa: hienostunut, yläluokkainen kartanomiljöö; pikkutyttö, joka ehkä näki jotain sopimatonta tai sitten ei; yksi ainoa hetki, joka saattaa vaikuttaa koko loppuelämään... Sovituksen lisäksi Hollinghurst nostaa myös jonkinlaista kirjallista hattua Evelyn Waugh'n Mennyt maailma -romaanin suuntaan, jossa on myös omituinen, kartanoon sijoittuva kolmiodraama sisaren, veljen ja vierailevan taiteilijan välillä. Sekä Waugh'n että Hollinghurstin romaanissa maailmansota toimii suurena yhdistävänä ja erottavana tekijänä henkilöiden välillä.

Tässä arvostelussa ylimpänä oleva lainaus Vieraan lapsesta kuvaa tavallaan myös omaa lukukokemustani. Jotenkin romaanista oli vaikea saada otetta tai muodostaa yhtenäistä kokonaiskuvaa. Yllättäen tämä tunne ei juurikaan vähentänyt lukunautintoa, päinvastoin. Lukiessa oli koko ajan jotenkin nostalginen, haikea olo. Ne henkilöt, joiden luulin kirjan alussa olevan sen päähenkilöitä, olivat loppupuolelle tultaessa joko hävinneet tarinasta täysin tai muuttuneet etäisiksi, epämääräisiksi menneisyyden muistoiksi. Romaanin alkuasetelma antoi pian tilaa uusille juonikuvioille, elämäntarinat muuttuivat ja vääristyivät, unohtuivat ja katosivat pois.

Romaanissa onkin kyse muistoista ja menneisyydestä sekä siitä, miten muistojen takana oleviin todellisiin tapahtumiin on hankalaa, ellei mahdotonta päästä käsiksi jälkeenpäin. Kuten eräs romaanin vanhemmista henkilöhahmoista toteaa, muistot olivat vain muistojen muistoja. Kirjan loppupuolella pohdiskellaankin sitä, voiko edesmenneiden henkilöiden elämäntarinoita enää tavoittaa, voiko salaisuuksia penkoa ja totuuksia paljastaa vuosien jälkeen.

Mutta mikä tästä romaanista teki sitten niin hyvän? No tietenkin Hollinghurstin uskomattoman taidokas kirjoitustyyli, jota oli pakko välillä ihan pysähtyä ihmettelemään ja ihastelemaan! Voin kuvitella, että tyyli jakaa lukijoita: toiset varmasti arvostavat ja nauttivat kirjailijan pienimpiinkin yksityiskohtiin paneutuvasta, pedanttisen pikkutarkasta tavasta kuvailla esimerkiksi päivällisiä. Jokainen katse, ilme, lausahdus ja ele kuvaillaan tarkkaan. Toisia taas varmasti ärsyttää ja pitkästyttää lukea jokaisesta silmänpilkahduksesta, käden liikahduksesta, tahattomasta säpsähdyksestä ja kielellisestä lipsahduksesta.

Hollinghurstin henkilöhahmo saattaa esimerkiksi vaikuttaa yhtaikaa vain lievästi harmistuneelta, hämmentyneeltä kyllä mutta samalla suorastaan helpottuneelta ja alistuneelta. Tai äiti saattaa ojentaa tyttärelleen lasillisen inkivääribrandya toinen kulmakarva koholla mutta hilliten hymynsä kuin kurillaan. Tai samalla hänen veljensä ilmeili ikään kuin olisi aikonut valittaa tai vitsailla, tai sanoa ylipäätään edes jotakin, mutta mitään ei kuulunut. Tai drinkin saadessaan vieras katsahti siihen tyytyväisenä hymyillen mutta odottamatta liikoja kuin olisi antanut ymmärtää, että hän tiesi kyllä mitä siitä seuraisi. Välillä romaanin tyylissä on suorastaan proustilaista pakkomielteisyyttä pieniin yksityiskohtiin: esimerkiksi juhlissa eräs vieraista kiinnittää huomiota edessään istuvan naisen leningin kauluksen ulkopuolelle jääneeseen merkkilappuseen ja alkaa tutkiskella sitä! :)

Yleensä olen yksityiskohtaisen kuvailun kanssa vähän kärsimätön, esimerkiksi Proust ei oikein ollut minun juttuni. Vieraan lapsen tyyli kuitenkin lumosi, ihmetytti ja kiehtoi. Tuntui siltä, että olisin jaksanut lukea päivällisvieraiden eleistä ja ilmeistä, äänenpainoista ja mahdollisista taka-ajatuksista loputtomiin! Vaikka romaanin varsinainen juoni (jos sellaista oli) jäi minulle hämäräksi ja loppuratkaisu aiheutti enemmän hämmennystä kuin ahaa-elämyksiä, niin rakastin tätä kirjaa!

Vieraan lapsi on aiheuttanut vaihtelevissa määrin hämmennystä ja ihastusta myös Kirjavassa kammarissa sekä Leena Lumin, Amman ja Liisan blogeissa.

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi. Otava. 2012. 540 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Stranger's Child
Suomentaja: Markku Päkkilä

Otava: Vieraan lapsi
Kirjavinkit: Vieraan lapsi
HS-haastattelu: "Vaiettu maailma"

Kommentit

  1. Ah. ♥ Tämä kirja on vain parantunut mielessä lukemisen jälkeen. Loppu jäi minullekin hämäräksi, mutta kai sen sitten pitikin jäädä...

    VastaaPoista
  2. Hymyilen täällä noille valitsemillesi esimerkeille Hollinghurstin yksityiskohtaisuudesta. :) Minua se ärsytti hiukan kirjan alussa, mutta minulla oli muutenkin alun kanssa vähän vaikeaa. Sitten kun pääsin sisälle kirjaan ja sen henkilöihin, yksityiskohtaisuuskin alkoi enemmän viehättää kuin ärsyttää.

    Hieno kirja ja hienosti kirjoitit siitä.

    VastaaPoista
  3. Olen lukemassa tätä juuri nyt ja nyökyttelen sinun kirjoituksellesi. Minäkin olen kärsimätön yksityiskohtien kanssa - tai ristiriitainen, koska toisinaan jaarittelu pitkästyttää, toisinaan taas kiehtoo ja vie mukanaan. Tämä kirja on vienyt. :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi