Siirry pääsisältöön

Jeanette Winterson: The Daylight Gate

She did not believe in witchcraft, but she had experience of her own that there was such a thing as magick. Magick is a method, John Dee had said, no more, no less than a means of bringing supernatural forces under human control.
She felt she was in danger. She would have to use what methods she could to save herself. It would not be the first time.

Jeanette Winterson + a gothic novella about witches in 17th century England = a combination I just couldn't resist.  :)

The Daylight Gate takes place during the reign of James I, a king obsessed with ridding his kingdom of two evils: Catholics and witches. The novella is based on the so-called Pendle witch trials.

Alice Nutter is a wealthy, independent and influential noblewoman who owns Malkin Tower on Pendle Hill, where witches are said to gather. On Good Friday, the local authorities interrupt a gathering of thirteen people. Twelve of them are poor peasants, led by Old Demdike, a woman who is said to have sold her soul to the devil. But Alice Nutter is also present and accusations are made against her. But what is her connection to Old Demdike and the others, and why does she choose to defend them against the magistrate?

This is a tale that doesn't question the existence of magic: the supernatural and paranormal are present throughout the story. People transform into animals, teeth rain from the sky, a severed head speaks... But it is not the supernatural elements of the book that the most gruesome and terrifying; it is the ordinary, everyday life of the poor, accused and doomed individuals in the story. Winterson describes extreme poverty, starvation, abuse and injustice in a cool, matter-of-fact tone. She takes time to illustrate the horrid, inhumane conditions in the jails that women and children accused of witchcraft were locked in: their grotesque and vile illnesses, lesions, blood, desperation, torture and madness. There is little joy, no humour and absolutely no happy ends in this world...

The Daylight Gate also makes an interesting feminist comment on the persecution of women in the name of witchcraft. It seems that, at the time, any woman could be accused. It didn't matter if you were a poor, old woman living in seclusion or a rich and influential widow: if you did anything suspicious or criticised the wrong people or if you were in any way linked to something or someone suspicious, you had little chance of defending yourself. Once you had been accused of any association with witchcraft, your reputation was forever spoiled.

Although I enjoyed reading the book, it didn't fulfill all my expectations. It wasn't amazing, it was just... ok. Perhaps I got an overdose of all the gristly, gothic descriptions; or perhaps the short sentences and staccato rhythm of the story just got tiring. Interesting idea, but not one of my favourites by Winterson.

Jeanette Winterson: The Daylight Gate. Hammer. 2012. 194 pages.

JeanetteWinterson.com
The Guardian: The Daylight Gate
Wikipedia: Jeanette Winterson

Kommentit

  1. Minullakin on tämä tulossa pikapuolin lukuun, ja odotukset kirjan suhteen ovat korkealla. Ja vaikkei tämä sinulle napakymppi ollutkaan, kiinnostuin arviosi myötä kirjasta vielä entistäkin enemmän. Noitavainot ovat todella mielenkiintoinen (ja järkyttävä!) aihe, josta jaksaisin lukea vaikka kuinka paljon. Wintersonia sen sijaan en ole vielä lukenut, joten tämä tulee olemaan ensikosketukseni kirjailijaan (johon tarkoitukseni on kyllä ollut tutustua jo pidempään).

    Hyvin kirjoitettu arvio!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :)

      Tämä ei ehkä olen ihan tyypillisintä Wintersonia eikä edes ehkä parasta noitavainoista kertovaa kirjallisuutta, mutta silti tutustumisen arvoinen. Toivottavasti pidät!

      Poista
  2. Palaan arvioosi, kunhan olen itse lukenut tämän - nyt kävin vain varovaisesti kurkkaamassa. Winterson on kuitenkin upea kirjailija.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viihdyttäviä lukuhetkiä, vaikkei kirja mitään riemukasta viihdettä olekaan. ;)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude