Lukijani, minun on nyt kuiskattava sinulle totuus. Tulehan lähemmäksi ja paina korvasi vasten tätä sivua. Vielä hiukan lähemmäksi. Aion nimittäin kertoa sinulle rehellisesti erään asian koskien edellä olevaa lukua, jonka olet juuri lukenut. Kuuntele nyt tarkkaan, lukijani, niin saat kuulla tärkeän tosiseikan. Jamaikan valkoisilla miehillä ei toden totta ollut tapana käyttäytyä tuolla tavalla.
Toisinaan vannon lukevani jonkin kirjan toisenkin kerran, mutta harvoin oikeasti teen niin. Andrea Levyn Pitkä laulu on siinä mielessä poikkeus, että se on ensimmäinen kirja, jonka tuon blogiini jo toista kertaa - tällä kertaa suomeksi. Luin The Long Songin lähes viisi vuotta sitten ja muistan, että rakastin sitä. Ihastuin sen suorasukaiseen kertojaan, tonimorrisonmaiseen kieleen ja moniulotteisiin henkilöhahmoihin. Kirjoitin tuolloin arvioni lopuksi, että en voi uskoa, ettei yhtäkään Andrea Levyn teosta oltu suomennettu. Onneksi nyt on.
En kuitenkaan rynnännyt pää kolmantena jalkana ostamaan Pitkää laulua, kun se viime vuonna ilmestyi. Ja sittenkin, kun olin saanut kappaleen hyllyyni, kesti pitkään ennen kuin uskalsin avata sen kannet. Toinen lukukerta on joskus melkoinen pettymys. Kaiken lisäksi kirjan olematon medianäkyvyys, ei kovin houkutteleva kansi ja epäkiinnostava takakansiteksti söivät kiinnostustani.
Lopulta uskaltauduin tarkistamaan, tekisikö kirja minuun samanlaisen vaikutuksen kuin viisi vuotta sitten.
Ei mennyt kuin pari sivua ja kertoja oli lumonnut minut taas. Elämäntarinaansa kirjoittava vanha nainen puhuttelee lukijaa suoraan eikä turhaan kaunistele sanojaan:
Kuulehan lukijani, poikani väittää, ettei mitään kertomusta saa aloittaa näin epähienolla tavalla. Olen pahoillani, mutta tämän tarinan kertoja on nainen, jolla on suorasukainen puhetapa ja käytössään vain pieni määrä mustetta. Miksi jaarittelisin puista, kun kaikki tietävät niiden olevan tällä saarella vehreitä ja tuuheita, tai joka puolella rääkyvistä linnuista, miksi tuhlaisin hyviä sanoja vaikeroidakseni auringon ankarasta poltteesta - se ei olisi minusta järkevää eikä myöskään minun makuuni. Tunnustan tämän heti alkuun, niin voit itse päättää, saattaisiko tällainen tarina kiinnostaa sinua. Jos vastauksesi on ei, tiemme eroavat tässä, sillä jos sellainen on halusi, tarjolla on kyllä runsaasti kirjoja, joista puskee sanoja kuin muulin peräpäästä jätöksiä.
Tarina kertoo Julysta, joka syntyy jamaikalaisella plantaasilla 1800-luvulla. Hänen äitinsä on pelto-orja, ja July putkahtaa tämän hameen alta suoraan sokeriruokopellolle kesken työpäivän. Tämä on kuitenkin vain eräs versio Julyn syntymätarinasta; tarinoillahan on yhtä monta versiota kuin kertojaakin. ;)
Englantilainen Catherine Mortimer ihastuu Julyhin ja ottaa tytön eräänlaiseksi lemmikin ja palvelijattaren yhdistelmäksi. Julyn varttuessa plantaasinomistajan talossa orjat alkavat kapinoida isäntiään vastaan. Kapina tukahdutetaan väkivaltaisesti, mutta muutamaa vuotta myöhemmin valtameren takaa käsin Jamaikaa hallitseva Englannin kuningatar julistaa orjat vapaiksi.
Vapaus ei kuitenkaan tee orjista vähemmän halveksittuja. Kilpailu ihonvärin perusteella on kovaa, ja ihmisten luokittelu menee äärimmäisyyksiin:
Mulattinainen, joka lisääntyy valkoisen miehen kanssa, saa aikaa kvarteronin, ja kvarteroninainen synnyttää valkoiselle miehelle oktoronin, ja oktoroninainen tuottaa mustifinon, ja mustifino... voi, jos lapsella on mustifinomama ja valkoinen papa, hän herää jokaiseen uuteen päivään hymy huulillaan, onhan hän tervetullut tähän maailmaan, koska hänellä on onni olla valkoihoinen ihminen.
Vaikka romaanin Jamaika on vahvasti jakautunut maa, kirjailija itse ei sorru yksinkertaistuksiin tai stereotypioihin. Kaikki orjat eivät ole viattomia uhreja. Kaikki plantaasinomistajat eivät ole julmia ja väkivaltaisia. Kaikki mustat eivät ole sorrettuja. Kaikki valkoiset eivät ole isäntiä. Kuten aina, ihmiset eivät mahdu nätisti oman yhteiskuntansa lokeroihin. Ja vaikka orjuus on ahdistava aihe, kertojan sarkastinen huumori ja sanavalmis nokkeluus tekevät kirjasta nopealukuisen.
Pitkä laulu on vangitseva, viihdyttävä ja voimakas lukuromaani, joka koskettaa, tunkeutuu ihon alle ja jää mieleen. Suomentaja Kirsi Kinnunen on tehnyt valtavan työn: alkuperäinen teos sisältää pitkiä pätkiä Jamaikan kreolikieltä, patoisia, joka muistuttaa varsin omaperäistä englantia. Tässä esimerkki:
Alkukielinen:
This be Miss Kitty's pickney, Miss July. Me did pull her with me own hand 'pon this world. Miss Kitty's pickney - Miss Kitty's pickney has come home.
Ja suomennos:
Tää on Kitty-neidin laps, July-neiti. Mää kiskoin sen omin käsin tähän maailmaan. Kitty-neidin laps, voi, Kitty-neidin laps on tullut takasin kotiin.
En sulje kolmattakaan lukukertaa pois laskuista... ehkä joskus tulevaisuudessa. :) Bloggaajista ainakin Maria, Sanna, Ahmu ja Suketus ovat lukeneet kirjan.
Andrea Levy: Pitkä laulu. Into. 2014. 359 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Long Song
Suomentaja: Kirsi Kinnunen
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!
Into Kustannus: Pitkä laulu
Kirjavinkit.fi: Pitkä laulu
Toisinaan vannon lukevani jonkin kirjan toisenkin kerran, mutta harvoin oikeasti teen niin. Andrea Levyn Pitkä laulu on siinä mielessä poikkeus, että se on ensimmäinen kirja, jonka tuon blogiini jo toista kertaa - tällä kertaa suomeksi. Luin The Long Songin lähes viisi vuotta sitten ja muistan, että rakastin sitä. Ihastuin sen suorasukaiseen kertojaan, tonimorrisonmaiseen kieleen ja moniulotteisiin henkilöhahmoihin. Kirjoitin tuolloin arvioni lopuksi, että en voi uskoa, ettei yhtäkään Andrea Levyn teosta oltu suomennettu. Onneksi nyt on.
En kuitenkaan rynnännyt pää kolmantena jalkana ostamaan Pitkää laulua, kun se viime vuonna ilmestyi. Ja sittenkin, kun olin saanut kappaleen hyllyyni, kesti pitkään ennen kuin uskalsin avata sen kannet. Toinen lukukerta on joskus melkoinen pettymys. Kaiken lisäksi kirjan olematon medianäkyvyys, ei kovin houkutteleva kansi ja epäkiinnostava takakansiteksti söivät kiinnostustani.
Lopulta uskaltauduin tarkistamaan, tekisikö kirja minuun samanlaisen vaikutuksen kuin viisi vuotta sitten.
Ei mennyt kuin pari sivua ja kertoja oli lumonnut minut taas. Elämäntarinaansa kirjoittava vanha nainen puhuttelee lukijaa suoraan eikä turhaan kaunistele sanojaan:
Kuulehan lukijani, poikani väittää, ettei mitään kertomusta saa aloittaa näin epähienolla tavalla. Olen pahoillani, mutta tämän tarinan kertoja on nainen, jolla on suorasukainen puhetapa ja käytössään vain pieni määrä mustetta. Miksi jaarittelisin puista, kun kaikki tietävät niiden olevan tällä saarella vehreitä ja tuuheita, tai joka puolella rääkyvistä linnuista, miksi tuhlaisin hyviä sanoja vaikeroidakseni auringon ankarasta poltteesta - se ei olisi minusta järkevää eikä myöskään minun makuuni. Tunnustan tämän heti alkuun, niin voit itse päättää, saattaisiko tällainen tarina kiinnostaa sinua. Jos vastauksesi on ei, tiemme eroavat tässä, sillä jos sellainen on halusi, tarjolla on kyllä runsaasti kirjoja, joista puskee sanoja kuin muulin peräpäästä jätöksiä.
Tarina kertoo Julysta, joka syntyy jamaikalaisella plantaasilla 1800-luvulla. Hänen äitinsä on pelto-orja, ja July putkahtaa tämän hameen alta suoraan sokeriruokopellolle kesken työpäivän. Tämä on kuitenkin vain eräs versio Julyn syntymätarinasta; tarinoillahan on yhtä monta versiota kuin kertojaakin. ;)
Englantilainen Catherine Mortimer ihastuu Julyhin ja ottaa tytön eräänlaiseksi lemmikin ja palvelijattaren yhdistelmäksi. Julyn varttuessa plantaasinomistajan talossa orjat alkavat kapinoida isäntiään vastaan. Kapina tukahdutetaan väkivaltaisesti, mutta muutamaa vuotta myöhemmin valtameren takaa käsin Jamaikaa hallitseva Englannin kuningatar julistaa orjat vapaiksi.
Vapaus ei kuitenkaan tee orjista vähemmän halveksittuja. Kilpailu ihonvärin perusteella on kovaa, ja ihmisten luokittelu menee äärimmäisyyksiin:
Mulattinainen, joka lisääntyy valkoisen miehen kanssa, saa aikaa kvarteronin, ja kvarteroninainen synnyttää valkoiselle miehelle oktoronin, ja oktoroninainen tuottaa mustifinon, ja mustifino... voi, jos lapsella on mustifinomama ja valkoinen papa, hän herää jokaiseen uuteen päivään hymy huulillaan, onhan hän tervetullut tähän maailmaan, koska hänellä on onni olla valkoihoinen ihminen.
Vaikka romaanin Jamaika on vahvasti jakautunut maa, kirjailija itse ei sorru yksinkertaistuksiin tai stereotypioihin. Kaikki orjat eivät ole viattomia uhreja. Kaikki plantaasinomistajat eivät ole julmia ja väkivaltaisia. Kaikki mustat eivät ole sorrettuja. Kaikki valkoiset eivät ole isäntiä. Kuten aina, ihmiset eivät mahdu nätisti oman yhteiskuntansa lokeroihin. Ja vaikka orjuus on ahdistava aihe, kertojan sarkastinen huumori ja sanavalmis nokkeluus tekevät kirjasta nopealukuisen.
Pitkä laulu on vangitseva, viihdyttävä ja voimakas lukuromaani, joka koskettaa, tunkeutuu ihon alle ja jää mieleen. Suomentaja Kirsi Kinnunen on tehnyt valtavan työn: alkuperäinen teos sisältää pitkiä pätkiä Jamaikan kreolikieltä, patoisia, joka muistuttaa varsin omaperäistä englantia. Tässä esimerkki:
Alkukielinen:
This be Miss Kitty's pickney, Miss July. Me did pull her with me own hand 'pon this world. Miss Kitty's pickney - Miss Kitty's pickney has come home.
Ja suomennos:
Tää on Kitty-neidin laps, July-neiti. Mää kiskoin sen omin käsin tähän maailmaan. Kitty-neidin laps, voi, Kitty-neidin laps on tullut takasin kotiin.
En sulje kolmattakaan lukukertaa pois laskuista... ehkä joskus tulevaisuudessa. :) Bloggaajista ainakin Maria, Sanna, Ahmu ja Suketus ovat lukeneet kirjan.
Andrea Levy: Pitkä laulu. Into. 2014. 359 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Long Song
Suomentaja: Kirsi Kinnunen
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!
Into Kustannus: Pitkä laulu
Kirjavinkit.fi: Pitkä laulu
Kommentit
Lähetä kommentti