Siirry pääsisältöön

Michael Wallner: Pariisin huhtikuu

Astuin kadulle eri miehenä. En ollut enää etuoikeutettu, en saanut turvaa miehittäjistä enkä miehitetyistä. En saanut näyttää papereitani, en puhua kieltäni, yksikin väärä äänne paljastaisi minut.

Huh, edellisestä päivityksestä on vierähtänyt lähes kolme viikkoa. Pariisin huhtikuu on luettu ja Pariisin elokuu koettu omakohtaisesti. :)

Michael Wallnerin romaani sijoittuu vuoteen 1943 Saksan miehittämään Pariisiin. Normandian maihinnousuun on vielä yli vuosi aikaa, ja saksalaissotilaat ovat osa Ranskan pääkaupungin katukuvaa.

Päähenkilö, nuori saksalaiskorpraali Roth edustaa kaikkia niitä sotilaita, jotka eivät voi käsittää sodan tarkoitusta. Niitä, joita kansallisaate ja propaganda eivät tunnu koskettavan. Niitä, jotka ovat poliittisten päättäjien, kansallisuutensa ja asepukujensa vankeja:

Roth, Wehrmachtin sotilas, Pariisi, kesä 1943. Ihmisellä on kansallisuus, ajattelin kotimatkalla. Hän on sen vanki. Harmaa univormu, väkäsin koristettu risti, lippu. Niin kauan kuin sotaa kestäisi, tämä olisi minun todellisuuteni.

Roth joutuu tulkin työnsä vuoksi osallistumaan ranskalaiskapinallisten kuulusteluihin, joissa syytettyjä kidutetaan julmasti. Saksalaissotilaan rooli tuntuu Rothista yhä vieraammalta ja vastenmielisemmältä. Hän keksiikin uskaliaan keinon paeta velvollisuuksiaan: hän pukeutuu silloin tällöin salaa siviilivaatteisiin ja esiintyy nuorena ranskalaismiehenä, Antoinena.

Eräänä iltana Antoine näkee kivellä istuvan nuoren naisen, Chantalin, joka lukee kirjaa. Nainen kiehtoo itsekin kirjallisuutta harrastavaa miestä, mutta hän ei tuolloin vielä tiedä tämän kuuluvan Ranskan vastarintaliikkeeseen.

Kun Chantalin perhe joutuu epäilyksen alle, Rothin on tehtävä päätös: olla kuuliainen maalleen ja esimiehilleen vai syyllistyä maanpetokseen varoittamalla ja auttamalla rakastamaansa naista. Wallner kuvaa hienosti tätä henkistä kamppailua, kahden roolin välillä tasapainoilemista, kahden vihollisrintaman välillä luovimista. Aiheelle sopivasti Roth tasapainoilee tulkin työssään myös kahden kielen välillä.


Wallnerin romaani on sujuvasti kirjoitettu, nopeasti etenevä, kikkailematon ja vahva kertomus. Samoihin aikoihin ja samoille seuduille sijoittuva Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe on selkeästi viihteellisempi ja kiiltokuvamaisempi. Siinäkin on hieman vastahakoisesti rooliinsa suhtautuva saksalaissotilas, joka kohtaa ranskalaistytön miehitetyssä maassa. Wallner on kuitenkin selvästi Doerria kriittisempi ja raadollisempi. Yllätyin hieman esimerkiksi siitä, kuinka graafisen tarkasti, mutta mässäilemättä, Wallner kuvailee kidutusta kuulustelutilanteessa.

Kirjoitin kesäkuussa, että Doerrin romaani on yksi hienoimmista toiseen maailmansotaan sijoittuvista romaaneista, jonka olen lukenut, mutta täytyy sanoa, että Pariisin huhtikuu ei jää kauas taakse. Sen inhimillinen ote, vähäeleinen tyyli ja kaihoisa tunnelma jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Kirja on tehnyt vaikutuksen myös Saraan.

Michael Wallner: Pariisin huhtikuu. Otava. 2007. 260 sivua.
Saksankielinen alkuteos: April in Paris
Suomentaja: Marja Kyrö

Valomerkki.fi: "Rakkaus jää ajan vangiksi"

Kommentit

  1. Mikä kansi eli ihan unelmakuvani<3

    Tämä on varmaan Doerrin kirjaa vahvempi, mutta silti aivan rrrrakastan Kaikki se valo jota emme näe. Voisin lukea tämän, vaikka noita kidutuskohtauksia kammoankin, mutta luin vuoden alussa kaksi aihetta sivuavaa, joista kumpikin menee minulla näillä näkymin vuoden lopussa kuumaan ryhmään eli Sopimus ja Hyviä ihmisiä, joissa ei tietoakaan Doerrin lempeämmästä tyylistä.

    Toivottavasti tästä innostuvat monet, minä en enää ehdi, sillä eilen löin lukkoon viimeisen tänä vuonna must to read -kirjani. Olen lokakuun pois krijakehistä. Kiitos tästä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä vain. Kannen valokuva on tosiaan tyylikäs. :)

      Minullakin on ollut viime aikoina jokin toinen maailmansota / Ranska -vaihe meneillään. Nytkin on kesken kaksi tuohon aikaan sijoittuvaa kirjaa, toinen kaunoa, toinen tietoa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi