tiistai 9. lokakuuta 2018

Tommi Kinnunen: Pintti

On lasinteräviä hetkiä, jotka viiltävät menneet ajat irti nykyisistä. Ne karkottavat varmuuden ja havahduttavat huomaamaan, että sellainen on mahdollista, mitä ennen ei osannut todeksi kuvitella. Maailmassa syttyy sotia ja sattuu onnettomuuksia, tapahtuu vallankumouksia ja kruunajaisia, joiden mukaan aikaa jaksotetaan, mutta tavallisen ihmisen elämässä mullistukset ovat sellaisia, joita ei koulukirjoihin merkitä. Silti juuri ne toimivat käännekohtina loppuelämän ajan.

Tommi Kinnusen kolmas romaani Pintti on tietenkin yksi kirjasyksyn suurista tapauksista, ja minäkin liityin kiltisti hyvissä ajoin kirjaston ylipitkään varausjonoon. Sekä esikoisteos Neljäntienristeys (2014) että Lopotti (2016) tekivät ison vaikutuksen.

Täytyy myöntää, että Pintti ei aivan täyttänyt odotuksia.

Pintti on kolmenpäivänromaani, johon mahtuu muistojen ja takaumien kautta paljon muutakin kuin vain nuo kolme päivää. Keskiössä on kylä, joka elää ja hengittää lasitehtaan tahdissa. Romaanin kolme päivää sijoittuvat kesäkuuhun 1949, tammikuuhun 1950 ja syyskuuhun 1951. Kinnusen aiempien romaanien tavoin tapahtumat on kerrottu saman perheen eri jäsenten näkökulmia vaihdellen.

Kirja ei imaissut heti alusta asti mukaansa samalla tavalla kuin Kinnusen aiemmat romaanit. Jo ennen puoltaväliä keskittymiseni herpaantui täysin, ja luin välissä Kamila Shamsien Joka veljeään vihaa -romaanin (täysin erilainen, mutta paljon koukuttavampi!).

Jälkimakukin on lievästi pettynyt, ja yritin pohtia, mistä tämä johtui. Jokin jännite kirjasta puuttuu; puolessavälissä en ollut vielä täysin vakuuttunut siitä, että romaanissa on mitään varsinaista tarinaa. Kinnunen kuvaa kylän arkea ja lasinvalmistusta toki hienosti. Lasitehtaan työvaiheiden kuvauksista näkee, että taustatyötä on tehty runsaasti, ja oli kiinnostavaa lukea esim. miten ikkunalasia puhalletaan (kuulostaa edelleen käsittämättömältä). Mutta jotenkin henkilöt jäivät tehtaan varjoon.


Se olikin ehkä romaanin suurin ongelma minun silmissäni. Neljäntienristeyksessä ja Lopotissa oli niin koskettavia, ihon alle meneviä henkilöitä (ikimuistoinen Onni! ihailtavan rohkea Helena!), että odotin ilman muuta samaa Pintiltä. Romaanin sisarukset, Jussi, Helmi ja Raili, ovat kukin omalla tavallaan kiinnostavia, mutta eivät tulleet kovin läheisiksi.

Jussilla on kenties jokin autismikirjon häiriö tai kehitysvamma, ja hän kokee maailman herkemmin kuin muut. Helmiä painaa raskas suru, ja hän kipuilee äitiytensä kanssa. Raili on palannut Helsingistä mukanaan huonon naisen maine sekä anteeksipyytelemätön elämänasenne, joka kelpaisi vaikka self help -kirjaan:

Hedelmättömintä maailmassa on pohtia sellaisia, mille ei mitään mahda. Kaikille ihmisille tapahtuu asioita, joista osa on hyviä ja loput eivät. On turha pohtia, mitkä syyt niihin johtivat, sillä ei niitä kukaan etukäteen tiedä saati jälkeenpäin voi muuttaa. Siksi on parempi ottaa elämä sellaisena kuin se tulee, nauttia pakkaspäivistäkin eikä kaivata sitä säätä, mitä muistelee lapsuuden kesinä olleen. Ei elämästä tule tämän enempää. Vain tämä on pysyvää, mikä on nyt tässä: tehdas ja kylä, pinttikerrokset jalkojen alla. Näiden ulkopuolella on vain sanoilla luotua maailmaa, jossa kyllä on täsmälleen yhtä mahdollinen kuin ei.

Kinnusen kieltä oli ilo lukea, kuten ennenkin, ja muutama kaunis ja pakahduttava hetki romaanista jäi mieleen (Jussin isältä saamien kirjeiden alkuperä, romaanin loppukohtaus) ja eräälle Railin tempaukselle saunan lauteilla oli pakko nauraa ääneen. Silti jäin kaipaamaan jotain.

Tommi Kinnunen: Pintti. WSOY. 2018. 291 sivua.

WSOY: Pintti
Kirsin Book Club: Pintti - kolme päivää lasitehtaan varjossa
Kirjavinkit: Pintti
HS: "Tommi Kinnunen kutsuu lukijan ymmärtämään"
Aamulehti: "Kun heikoimmankin piti osallistua lasitehtaan ehdoilla pyörivään elämään"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti