Siirry pääsisältöön

Tommi Kinnunen: Pintti

On lasinteräviä hetkiä, jotka viiltävät menneet ajat irti nykyisistä. Ne karkottavat varmuuden ja havahduttavat huomaamaan, että sellainen on mahdollista, mitä ennen ei osannut todeksi kuvitella. Maailmassa syttyy sotia ja sattuu onnettomuuksia, tapahtuu vallankumouksia ja kruunajaisia, joiden mukaan aikaa jaksotetaan, mutta tavallisen ihmisen elämässä mullistukset ovat sellaisia, joita ei koulukirjoihin merkitä. Silti juuri ne toimivat käännekohtina loppuelämän ajan.

Tommi Kinnusen kolmas romaani Pintti on tietenkin yksi kirjasyksyn suurista tapauksista, ja minäkin liityin kiltisti hyvissä ajoin kirjaston ylipitkään varausjonoon. Sekä esikoisteos Neljäntienristeys (2014) että Lopotti (2016) tekivät ison vaikutuksen.

Täytyy myöntää, että Pintti ei aivan täyttänyt odotuksia.

Pintti on kolmenpäivänromaani, johon mahtuu muistojen ja takaumien kautta paljon muutakin kuin vain nuo kolme päivää. Keskiössä on kylä, joka elää ja hengittää lasitehtaan tahdissa. Romaanin kolme päivää sijoittuvat kesäkuuhun 1949, tammikuuhun 1950 ja syyskuuhun 1951. Kinnusen aiempien romaanien tavoin tapahtumat on kerrottu saman perheen eri jäsenten näkökulmia vaihdellen.

Kirja ei imaissut heti alusta asti mukaansa samalla tavalla kuin Kinnusen aiemmat romaanit. Jo ennen puoltaväliä keskittymiseni herpaantui täysin, ja luin välissä Kamila Shamsien Joka veljeään vihaa -romaanin (täysin erilainen, mutta paljon koukuttavampi!).

Jälkimakukin on lievästi pettynyt, ja yritin pohtia, mistä tämä johtui. Jokin jännite kirjasta puuttuu; puolessavälissä en ollut vielä täysin vakuuttunut siitä, että romaanissa on mitään varsinaista tarinaa. Kinnunen kuvaa kylän arkea ja lasinvalmistusta toki hienosti. Lasitehtaan työvaiheiden kuvauksista näkee, että taustatyötä on tehty runsaasti, ja oli kiinnostavaa lukea esim. miten ikkunalasia puhalletaan (kuulostaa edelleen käsittämättömältä). Mutta jotenkin henkilöt jäivät tehtaan varjoon.


Se olikin ehkä romaanin suurin ongelma minun silmissäni. Neljäntienristeyksessä ja Lopotissa oli niin koskettavia, ihon alle meneviä henkilöitä (ikimuistoinen Onni! ihailtavan rohkea Helena!), että odotin ilman muuta samaa Pintiltä. Romaanin sisarukset, Jussi, Helmi ja Raili, ovat kukin omalla tavallaan kiinnostavia, mutta eivät tulleet kovin läheisiksi.

Jussilla on kenties jokin autismikirjon häiriö tai kehitysvamma, ja hän kokee maailman herkemmin kuin muut. Helmiä painaa raskas suru, ja hän kipuilee äitiytensä kanssa. Raili on palannut Helsingistä mukanaan huonon naisen maine sekä anteeksipyytelemätön elämänasenne, joka kelpaisi vaikka self help -kirjaan:

Hedelmättömintä maailmassa on pohtia sellaisia, mille ei mitään mahda. Kaikille ihmisille tapahtuu asioita, joista osa on hyviä ja loput eivät. On turha pohtia, mitkä syyt niihin johtivat, sillä ei niitä kukaan etukäteen tiedä saati jälkeenpäin voi muuttaa. Siksi on parempi ottaa elämä sellaisena kuin se tulee, nauttia pakkaspäivistäkin eikä kaivata sitä säätä, mitä muistelee lapsuuden kesinä olleen. Ei elämästä tule tämän enempää. Vain tämä on pysyvää, mikä on nyt tässä: tehdas ja kylä, pinttikerrokset jalkojen alla. Näiden ulkopuolella on vain sanoilla luotua maailmaa, jossa kyllä on täsmälleen yhtä mahdollinen kuin ei.

Kinnusen kieltä oli ilo lukea, kuten ennenkin, ja muutama kaunis ja pakahduttava hetki romaanista jäi mieleen (Jussin isältä saamien kirjeiden alkuperä, romaanin loppukohtaus) ja eräälle Railin tempaukselle saunan lauteilla oli pakko nauraa ääneen. Silti jäin kaipaamaan jotain.

Tommi Kinnunen: Pintti. WSOY. 2018. 291 sivua.

WSOY: Pintti
Kirsin Book Club: Pintti - kolme päivää lasitehtaan varjossa
Kirjavinkit: Pintti
HS: "Tommi Kinnunen kutsuu lukijan ymmärtämään"
Aamulehti: "Kun heikoimmankin piti osallistua lasitehtaan ehdoilla pyörivään elämään"

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi