Siirry pääsisältöön

Kirjabloggaaja teatterissa: Suurenmoista!

Florence (Virpi Rautsiala) ja Cosmé McMoon (Tapio Nykänen). Kuva ja kuvankäsittely: Antti Karppinen
Yksi Kuopion kaupunginteatterin syksyn ohjelmiston uutuuksista on teatterinjohtaja Pekka Laasosen ohjaama Suurenmoista!, joka sai ensi-iltansa vajaa viikko sitten. Näytelmä kertoo Florence Foster Jenkinsistä, jonka tarina on monelle tuttu ainakin elokuvasta Florence, jonka pääosassa on Meryl Streep. Itse en ole elokuvaa nähnyt, joten menin katsomaan näytelmän ilman sen kummempia ennakko-odotuksia tai mielikuvia Florencesta.

Florence Foster Jenkins oli amerikkalainen seurapiirijulkkis ja amatöörisopraano, joka tuli tunnetuksi laulutaidostaan - tai siis lähinnä sen puutteesta. Armoton arvostelu ja pilkka ei estänyt Florencea pukeutumasta pröystäileviin esiintymisasuihin ja laulamasta oopperaa ja aarioita yleisön edessä. Omalaatuisesta ja itsevarmasta esiintyjästä tuli eräänlainen kulttihahmo, jonka laulajanuraa tukivat - joko vakavissaan tai vitsillä - monet silmäätekevät ja muusikot 1900-luvun alun New Yorkissa.

Maria-näyttämön lavalle kepin kanssa kumarassa köpöttelevä Florence saattaa näyttää fyysisesti hauraalta, mutta naisen suusta pursuileva puhe on sellaista tykitystä, että sitä kuunnellessa ihan hengästyy. Suurenmoista!-näytelmässä Florencena nähdään Virpi Rautsiala, joka teki minuun ison vaikutuksen Frida-näytelmässä viime vuoden puolella. Joitain yhtäläisyyksiä olen huomaavinani Florencen ja Fridan rooleissa: kumpikin nainen suhtautuu intohimoisesti omaan taiteenlajiinsa, mutta on samalla kehonsa vanki. Toinen vain kenties taisi olla toista huomattavasti lahjakkaampi...

Rautsialan Florence täyttää persoonallaan koko lavan. Hän on omahyväinen ja itsevarma, anteeksipyytelemättömän hävytön, impulsiivinen ja pitelemätön, dramaattinen ja tunteikas. Näytelmä alkaa siitä, kun Florencen luo saapuu tämän säestäjäksi pyrkivä pianisti, Cosmé McMoon (huikea Tapio Nykänen). Florence ihastuu kohteliaaseen nuoreen mieheen, joka ei alussa aavista, mihin on kroonisessa rahapulassaan lupautumassa.

Yleisökin saa odottaa melko pitkään ennen kuin näytelmässä kuullaan Florencen surullisenkuuluisaa laulua. Kun tämä vihdoin päättää esitellä laulutaitojaan, tunnelma sähköistyy. Kaikki tuntuvat höristävän korviaan ja arvioivan, miten mikäkin nuotti osuu kohdalleen ja kuinka pielessä rytmi on. Ja onhan se. Yleisöstä kuuluu tukahtuneita naurunpyrskähdyksiä, kun hienostoleidi kiekuu lavalla ja piinaa pianistiparkaa.

Cosmé McMoon (Tapio Nykänen) ja Florence (Virpi Rautsiala). Kuva: Sami Tirkkonen
Väliajalla juttelin muutaman muun katsojan kanssa ja totesimme, että vaatii melkoista taitoa myös laulaa juuri sopivasti väärin - ei liian räikeästi, mutta sopivasti niin, että tällainen sävelkorvaton taviskatsojakin kuulee, että nyt ei ole kaikki kohdallaan. Ja väärin laulaminen varmasti vaatii näyttelijältä taitoa erityisesti silloin, jos oikeasti osaa laulaa ja varsinkin jos säestäjänä on taitava pianisti, joka ei takuulla soita väärin. Toki pianistillekin on haaste yrittää säestää laulajaa, jonka sävelet ja rytmi heittelevät miten sattuu.

Näytelmän nimikkoleivoksissa on mustaherukkaa ja valkosuklaata. Suurenmoinen yhdistelmä. :)
Suurenmoista! sai hymyilemään ja myös nauramaan ääneen, mutta koomisen ulkokuoren alle Florencen hahmoon oli saatu myös syvyyttä. Yksi näytelmän koskettavimmista hetkistä on Florencen yritys soittaa pianoa; oikea Florence Foster Jenkins oli lapsena ja nuorena lahjakas pianisti, jonka lupaava ura päättyi käden vammautumiseen onnettomuudessa. Rakkaus musiikkiin kuitenkin säilyi. Kaikesta hillittömästä teatraalisuudesta huolimatta jokin Florencessa vetoaa; vaikka nainen on tavallaan koominen hahmo, niin hänessä on myös vakava, inhimillinen puoli. Hän suhtautui intohimoisesti musiikkiin ja halusi esiintyä, vaikkei ollut selvästikään kovin hyvä. Onko se nyt niin kamalaa? Pikemminkin rohkeaa - tai sitten tyhmänrohkeaa.

Suurenmoista!-näytelmän yleisö värvätään nokkelalla tavalla osaksi esitystä. Kun Florencen unelma toteutuu ja hän pääsee laulamaan loppuunmyydylle Carnegie Hallille, me katsojat saamme tietenkin kuvitella olevamme tuon kuuluisan konserttisalin yleisö. Ja vaikka Florence astuu eteemme järkyttävän kokoisiin enkelinsiipiin sonnustautuneena ja laulaa ihan miten sattuu, niin silti huomaa kaiken huvittuneen hymyilyn lomassa tsemppaavansa häntä täysillä! Go Florence! Yleisö on mukana juonessa ja tuntuu solmivan keskenään sanattoman sopimuksen: onhan tuo nainen naurettava, mutta sallitaan tuolle hurmaavalle hupsulle hullutuksensa ja tehdään hänelle mieliksi. Laulun päätyttyä teatteriyleisö antaa Florencelle tietenkin raikuvat aplodit, ja liikuttunut laulaja heittelee meille ruusuja. Ihanaa!

Florence (Virpi Rautsiala) Carnegie Hallissa. Kuva: Sami Tirkkonen.
Alun perin Peter Quilterin kirjoittama Glorious!-näytelmä sai ensi-iltansa Lontoon West Endissä vuonna 2005 ja on sittemmin nähty yli 40 maassa 27 eri kielellä! Näytelmän on suomentanut Pentti Järvinen. Lavastuksen on luonut Maija Louhio ja upean puvustuksen takana on Anu Ihatsu. Äänisuunnittelusta vastaa Timo Pönni ja valosuunnittelusta Juho Itkonen. Muissa rooleissa nähdään Ari-Kyösti Seppo, Seija Pitkänen, Johanna Kuuva ja Ritva Grönberg. Näytelmän traileri löytyy YouTubesta:


Suurenmoista!
Kuopion kaupunginteatteri 31.10 - 31.12.2018
Ensi-ilta 31.10 Maria-näyttämöllä
Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude