tiistai 20. marraskuuta 2018

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Olen 42-vuotias. Olen miehetön, lapseton ja työtön. Olen myynyt asuntoni, olen saanut valmiiksi ensimmäisen kirjani ja irtisanoutunut entisestä työstäni lopullisesti. Olen astunut valkoiseen sumuun - olen vapaa ja täydellisen irti.
Mutta sumu vaikuttaa olevan pahinta mahdollista laatua, enkä todellakaan tiedä mitä seuraavaksi tekisin. Minne menisin? Ketä seuraisin? Mitä nelikymppinen, perheetön, työnsä ja kotinsa jättänyt nainen voi elämällään tehdä? 

En ole vielä lukenut Mia Kankimäen hehkutettua esikoisteosta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2013), mutta nyt siihen on pakko tarttua, koska minusta taisi tulla Mia Kankimäki -fani. Naiset joita ajattelen öisin on yksi lumoavimmista ja inspiroivimmista ja kyllä, myös kliseisesti ihanimmista kirjoista, jonka olen tänä vuonna lukenut.

Postauksen alun lainauksessa kuvaillun haahuiluvaiheen jälkeen Kankimäki saa hurjan idean: hän päättää tutustua 1800-luvun naistutkimusmatkailijoihin ja lähteä heidän jalanjäljissään matkustelemaan ympäri maailmaa. Tuloksena on tämä kirja, joka on kiehtova sekoitus henkilökohtaista matkapäiväkirjaa ja historiallista tietokirjaa. Teokseen on lopulta päätynyt kymmenen rajoja rikkovaa, inspiroivaa "yönaista", eli naista, joita ajattelemalla voi yön pimeinä hetkinä saada voimaa.

Karen Blixenin tarina vie leijonanosan (pun intended) kirjasta. Suurelle yleisölle (myös minulle) Karen lienee tuttu lähinnä Minun Afrikkani -elokuvasta, jossa tätä näyttelee Meryl Streep. Kankimäki rakentaa Karenista huomattavasti monipuolisemman kuvan.

Tanskalainen Karen Blixen alkoi viljellä paronimiehensä kanssa kahvia maatilalla nykyisessä Keniassa. Erottuaan miehestään Karen jäi yksin hoitamaan kituvaa tilaa, kamppailemaan rahahuolien kanssa ja kärsimään toistuvista masennusjaksoista. Karen sinnitteli lopulta Afrikassa lähes 18 vuotta, usein yksinäisenä, rahattomana ja sairaana, kunnes palasi Tanskaan vuonna 1931 kaiken menettäneenä. Hän saattoi olla sinnikäs, itsevarma, itsenäinen ja rohkea, mutta kenties myös itsekäs, epätasapainoinen, ylpeä ja jääräpäinen. Kankimäki siteeraa Karenin kirjettä sukulaistädille:
"Olen päätynyt siihen, että kyse on valinnasta, ja ainakin niiden jotka suunnittelevat avioliittoa, pitäisi tehdä itselleen selväksi, valitsevatko he leijonat vai avioelämän. - - Suuri osa elämäni arvosta, jos sitä on, johtuu siitä että ammun leijonia. Ja siitä, että voin elää vapaasti ja tehdä elämälläni mitä haluan. Tällaisia ihmisiä on maailmassa paljon, ja mielestäni heillä on yhtä suuri oikeus elämäänsä ja paikkaansa kuin perheellisillä."
Mia Kankimäki lähtee Karenin hengessä safarille Afrikkaan. Kuvaukset Tansanian luonnonpuistojen väreistä, hajuista, eläimistä ja maisemista ovat aivan uskomattomia; Kankimäen teksti tekee kaikesta jotenkin elävää. Että jossain päin maailmaa on noin suurenmoista, ihmeellistä kauneutta!


Pidin siitä, miten avoimesti ja rehellisesti Kankimäki pohtii myös omaa identiteettiään tarkkailijana, kertojana, kirjoittajana. Kuinka hän voi (vai voiko edes) tavoittaa enää 1800-luvun maailmanmatkaajanaisten hengen, kun maailma on nykyään niin kovin erilainen? Sitten on tietysti myös tämä:
Olen koko ajan kiusallisen tietoinen kaikesta siitä, mikä minut paikallisista erottaa: ihonväristäni, vaatteistani, lompakostani, hygieniakäsityksistäni, safarihaaveistani, absurdista Karen Blixen -projektistani. Katson kaikkea kiinnostuneena, haluan nähdä kaiken ja ymmärtää kaiken, mutta miten voisin? Edes valokuvien ottaminen ei tunnu oikealta. Saanko ylipäätään kirjoittaa tästä, ja jos niin miten? Haluan kirjoittaa siitä, miltä keski-ikäisestä suomalaisesta naisesta tuntuu, kun hän saapuu ummikkona Karenin perässä Afrikkaan, mutten tiedä, voiko tehtävästä mitenkään suoriutua tyylipuhtain paperein, ilman pahamaineista eksotisointia (kaikki on minulle eksoottista) tai kolonialisoivaa katsetta (olen väistämättä valkoinen ja tulen länsimaisesta maailmasta, enkä voi mitenkään ymmärtää paikallista kulttuuria). Mutta jotenkinhan tästä on kirjoitettava, kun kerran olen tälle matkalle lähtenyt.
Karenista Kankimäki siirtyy muihin 1800-luvun naistutkimusmatkailijoihin, ja millaisia naisia arkistojen kätköistä löytyykään! Himalajan ylittäjiä, maailmanympärimatkaajia, suljettuun Japaniin uskaltautuvia, karttojen valkoisten alueiden värittäjiä, unohdettuja taitelijoita...

En voi olla samastumatta myös Kankimäkeen, hiljaiseen, introverttiin tarkkailijaan, joka tunnollisesti kirjoittaa joka ilta muistiin päivän aikana näkemäänsä ja kokemaansa, perehtyy antaumuksella kirjoihin ja tutkimuksiin, yksityiskohtiin ja anekdootteihin. Lumoutuu, pelkää, väsyy, innostuu, turhautuu, ihmettelee. Ei viljele muka-hauskoja nokkeluuksia, ei turhaan kaunistele tai vähättele asioita, ei kuulosta tippaakaan teennäiseltä.

On synti ja häpeä, että Naiset joita ajattelen öisin ei ollut tämän vuoden Tieto-Finlandia-palkintoehdokkaiden joukossa! Tämä on kuitenkin varma valinta esim. pukinkonttiin kaikille matkailijoille ja seikkailijoille, haaveilijoille ja feministeille. Jos kaipaatte lisävahvistusta, niin käykääpä lukemassa esim. Kirjaluotsin tai Sateenkaarenmaalarin postaukset kirjasta. :)

Yönaisten käännösoikeudet on jo myyty Alankomaihin, Saksaan ja Pohjois-Amerikkaan, joten nämä naiset herättävät pian matkakuumetta ympäri maailmaa! :)

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin. Otava. 2018. 447 sivua.

Otava: Naiset joita ajattelen öisin 
Otava: Mia Kankimäki
HS: "Esikuvallisten naisten jäljillä"

3 kommenttia:

  1. Tämä kuulostaa todella kiintoisalta, oikein syyhyttää saada tämä kirja lukuun! Minulla on Blixenin kirja omassa hyllyssäni, mutta en ole vieläkään saanut aikaiseksi sitä lukea. Elokuvaa en ole nähnyt, vaan tietouteni Blixenistä kopostuu artikkeleistä ja muusta häneen liittyvästä, jota olen lukenut. Sen voisi lukea ennen tätä kirjaa.

    Minulla on parhaillaan kesken (ihan alkutekijöissä tosin vielä) tuo Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Senkin lukemista olen panttaillut ihmeellisen kauan!

    VastaaPoista
  2. Olet niin oikeassa, tämä kirja on niin ihana ja olisin toivonut, että se olisi Finlandia-ehdokkaana! Ehkäpä kirjan genre on niin omanlaisensa, ettei se oikein asetu tietokirjaksi sen enempää kuin kaunokirjallisuudeksikaan. Erityisesti pidän juuri tuosta Kankimäen tavasta pohtia itseään kertojana.

    Luin Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin keväällä ja pidin siitä hurjasti. En osaa itse asiassa päättää, pidänkö enemmän siitä vai Yönaisista.. :)

    VastaaPoista
  3. Tämä on aivan mahtava kirja, jonka lukeminen oli valtava ilo kaikin puolin. Omaakin elämää tuli kelailtua lukiessa, hyvä niin. Lue välittömästi Kankimäen esikoinen!

    VastaaPoista