Kirjanurkkaus

Ei ollut sinänsä ihme että keikka oli päässyt yllättämään hänet. Se oli kaikista keikoista juuri se jolle kukaan ei olisi halunnut joutua eikä olisi suonut liioin kavereittenkaan joutuvan, se oli aina yhtä vaikea. Se oli vaikea jo siksi että se oli harvinainen, ja sen tähden siihen ei kouliintunut. Jokainen sellainen keikka oli aina kuin ensimmäinen, siksikin, että siinä oli tasapainoteltava vielä herkemmin kuin muilla kuolinpaikoilla ja yritettävä silti löytää totuus. Tunnustus #1: Ainoa Harjunpääni ennen tätä uusinta on Harjunpää ja rakkauden nälkä , jonka luin jollekin lukion äidinkielen kurssille. En muista kirjasta juuri mitään, eikä se herättänyt mitään kummempaa rikosromaani-innostusta. Luen todella vähän dekkareita, joten en osaa sanoa onko tämä uusin nyt jotain "taattua Harjunpäätä" tai peruskamaa suomalaisten rikosromaanien rintamalla. Mutta jotain suureen yleisöön vetoavaa Harjunpää-romaaneissa täytyy olla - miksi muuten ne pompsahtaisivat aina ilmestyttyään myyn...

July was born upon a cane piece.  Her mother, bending over double, hacked with her cane bill into a thick stem of cane. [...] So intent was she upon seeing that the weeping cane was stripped of its leaves - even in the dampening rain its brittle edges flew around her like thistledown - that she did not notice she had just dropped a child from her womb. July was born right there - slipping out to fall bloody and quivering upon a spiky layer of trash. This is the first novel by Andrea Levy that I've read, although her name was vaguely familiar to me before. The original reason why I grabbed this book from the library was that it was one of the Booker Prize nominees this year (although it didn't win). I'm glad I did read this, it's a brilliant book with language that is nothing short of amazing. The Long Song is written in the form of a memoir and the narrator takes on a very prominent role from the beginning of the novel. As soon as you open the front cover of th...

Television uutisotsikoissa ilmoitettiin, että "kadonneiden tytärten" muistoksi istutettiin puuntaimia. Punjab on tunnettu tytärtensä murhaamisesta. Naisten suhdeluku miehiin nähden on täällä maan matalin - alle 850 tyttöä tuhatta miestä kohti - ja huolimatta sosiaali- ja väestötieteilijöiden lukuisista vakavista varoituksista tyttöjä pidetään yhä huonona onnena. Intialainen Kishwar Desai oli itse kertomassa esikoisromaanistaan Helsingin kirjamessuilla ja kiinnostus heräsi siinä määrin, että kirja lähti sieltä mukaan peräti kirjailijan signeerauksella varustettuna. Dekkarimainen Pimeyden lapset käsittelee naisten asemaa Intiassa sekä maan vaiettua salaisuutta: tuhansien (!) ei-toivottujen tyttövauvojen tappamista ja katoamista vuosittain. Romaanin päähenkilö on sosiaalityöntekijä Simran Singh, omapäinen ja alkoholia iltaisin naukkaileva sinkkunainen, joka saa tehtäväkseen tutkia 14-vuotiaan Durgan menneisyyttä. Durgan perheen kaikki 13 jäsentä on löydetty myrkytettyinä...

Kiinnostuin Marjane Satrapin Persepoliksesta alun perin Sallan arvion myötä. Luen todella vähän sarjakuvia, mutta tämä ja Alison Bechdelin Hautuukoti ovat saaneet minut janoamaan lisää. Persepolis on kaksiosainen omaelämäkerrallinen tarina. Ensimmäinen osa, Persepolis - iranilainen lapsuuteni kertoo Marjane-tytön lapsuudesta 1980-luvulla, kun Iran alkoi muuttua radikaalisti fundamentalistisempaan suuntaan. Tytöt hunnutettiin, alkoholi ja musiikki kiellettiin ja katupartiot valvoivat ihmisten siveellisyyttä ja islamilaisen lain noudattamista. Marjanen vapaamieliset vanhemmat marssivat tuhansien muiden lailla mielenosoituksissa, kunnes mielenosoittajien vangitsemisista, kiduttamisista ja tappamisista tuli arkipäivää. Perheet jatkavat kapinointia kotiensa seinien suojissa. Kadulla päästä varpaisiin peitetyt tytöt riisuvat salaisiin kotibileisiin tultuaan huntunsa - alta saattaa paljastua minihame ja korkokengät. Viini virtaa ja Iron Maidenin piraattikasetti soi. Mutta koteihinkin...

In those early amorphous years when memory has only just begun, when life was full of Beginnings and no Ends, and Everything was Forever, Esthappen and Rahel thought of themselves together as Me, and separately, individually, as We or Us. As though they were a rare breed of Siamese twins, physically separate, but with joint identities. Now, these years later, Rahel has a memory of waking up one night giggling at Estha's funny dream. She has other memories too that she has no right to have. First, a word of warning: I am absolutely incapable of writing a sensible, objective or even critical review of this novel. Why? Because I have read this novel too many times, read too many reviews and articles about it, thought about it for too many years and written over one-hundred pages of thesis on it. So writing a good, ordinary blog review seems...difficult, to put it mildly. But I'm doing it anyway, because I have a firm belief that this book is misunderstood by too many people and t...

Finlandia-palkintoehdokkaat on julkaistu . Vähän odotin listalle Sami Hilvon Viinakorttia tai Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta , mutta ainakin Riikka Pulkkisen Totta on odotetusti ehdolla. Ehdokkaat ovat siis: Joel Haahtela: Katoamispiste Markus Nummi: Karkkipäivä Riikka Pulkkinen: Totta Mikko Rimminen: Nenäpäivä Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä Otava korjaa taas puolet ehdokaspotista, kun listan kolme ensimmäistä kirjailijaa on Otavan listoilla. Rimmisen ja Salmelan romaanit ovat Teoksen kustantamia ja Wahlström edustaa suomenruotsalaista Schildts-kustantamoa. En ole vielä lukenut yhtäkään näistä kirjoista, mutta Totta on ainakin lukulistalla. Myös 27 eli kuolema tekee taiteilijan sekä Karkkipäivä kiinnostavat. Mitä mieltä te muut olette ehdokkaista? /edit: Inan blogissa ruoditaan "Finlandia-skandaalia", eli sitä, että Alexandra Salmela ei olekaan Suomen kansalainen. Who cares, sanon minä. Eikö se...

Meidän kaksi kissaamme ovat luksussapuskaa syöviä läskimooseksia, joilla ei ole ihmisten kanssa mitään mielekästä kanssakäymistä. Ne vaeltavat sohvalta toiselle ja jättävät joka puolelle karvoja, eikä kukaan tunnu huomanneen etteivät ne välitä kenestäkään pennin vertaa. Kissojen ainoa kiinnostava puoli on, että ne muodostavat liikkuvan sisustuselementin, mikä on minusta käsitteenä kiinnostava, mutta meidän roikkuvatsaisiin kissoihimme sekään ei oikein päde. Muriel Barberyn romaaniin on viime kuukausina ihastuttu ja vihastuttu kautta blogosfäärin: Siilin eleganssi on jakanut mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Romaanista ovat pitäneet ainakin Neksu , Leena Lumi , Teresita , Jenni , Hreathemus ja lumiomena ; vähemmän innostuneita ovat olleet anni.m ja Ina . Liityn varovaisesti tähän jälkimmäiseen kerhoon kaksijakoisella mielipiteellä: huomasin ensin ihastuvani, sitten vihastuvani tähän kirjaan. Aloitin lukemisen epäilevänä (lupaukset popularisoidusta filosofiasta romaanimuotoon puet...