Siirry pääsisältöön

Michel Houellebecq: Halujen taistelukenttä

Tarkoituksenani ei ole lumota sinua hienostuneilla psykologisilla huomioilla. En yritä nyhtää sinulta suosionosoituksia hienostuneisuudellani ja huumorillani. Jotkut kirjailijat käyttävät lahjojaan erilaisten sieluntilojen, luonteenpiirteiden jne. hienovaraiseen kuvailuun. Minun ei voi sanoa kuuluvan heidän joukkoonsa. Kaikenlaiset realististen yksityiskohtien kasautumat, joiden katsotaan kuvaavan selkeästi eriytettyjä henkilöhahmoja, ovat aina tuntuneet minusta, anteeksi vain, silkalta potaskalta.

Tämän lyhyen romaanin päätin lukea yksinkertaisesti uteliaisuudesta: Millaista on Ranskan vihatuimman kirjailijan titteliä kantavan miehen teksti? Miehen, joka heti romaanin alussa irtisanoo itsensä perinteisistä romaanikirjallisuuden konventioista ja puhuttelee lukijaa suorasukaisesti, jopa epäkohteliaasti, läpi romaanin.

Michel Houellebecq tuntuu minusta jonkinlaiselta postmodernilta versiolta Albert Camus'ta. Halujen taistelukenttä on kuin Sivullisen yksinkertaistettu ja modernisoitu muunnelma: henkilöhahmot on pelkistetty syrjäytyneiksi epäonnistujiksi. He ovat tosielämän sivullisia, seuraajia ja katsojia, joita ympäröivä maailma ei juuri hätkäytä. Nihilismin aatteelle tyypillisesti millään ei ole mitään väliä.

Päähenkilö on oravanpyörässä passiivisesti pyöriskelevä atk-suunnittelija, jonka ainoa aktiviteetti elämässä on kirjoittaa eettis-filosofisia "eläinsepitelmiä" tyyliin Dialogi lehmän ja tammavarsan välillä. Ymmärrän, miksi jotkut vihaavat Houellebecqia. Täytyy sanoa, että tämän teoksen pointti meni täysin ohi eikä kirja varmasti jää mieleen.

Kirjasta on myös tehty Philippe Harelin ohjaama elokuva, Extension du domaine de la lutte.

Michel Houellebecq: Halujen taistelukenttä. WSOY. 2009.
Ranskankielinen alkuteos: Extension du domaine de la lutte
Suomentaja: Ville Keynäs

HS Kirjat: "Masennus sankaruutena, suunnilleen"
Savon Sanomat: "Länsimaisen ihmisen turhuuden markkinat"
Wikipedia: Michel Houellebecq

Katso myös nämä:

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi