Siirry pääsisältöön

Andreï Makine: Vera

Minua pidätteli Mirnojessa ehkä myös tunne, että sain ensimmäisen kerran kokea jotakin hyvin alkuperäistä. Siinä ajanjälkeisessä olotilassa, jossa kylä eli pohjoisen taivaan alla, asiat ja elävät olennot tuntuivat vapautuvan hyödyllisyyden vaatimuksista ja alkoivat olla pidettyjä silkan olemassaolonsa takia.

Andreï Makinen pienoisromaani unohtuneesta Mirnojen kylästä Vienanmeren rannalla on tunnelmaltaan hyvin samanlainen kuin hänen aiempi romaaninsa Ranskalainen testamentti. Lukiessa katoaa välillä itsekin jonnekin ajattomaan, kadonneeseen paikkaan, jossa nykyhetkellä tai tulevaisuudella ei juuri ole merkitystä. Pysähtyneisyys ei kuitenkaan ole painostavaa vaan rauhallisen rentouttavaa. Suomentaja Annikki Sunin kieli kuvastaa erinomaisesti romaanin karua ja riisuttua, mutta samalla oudon kaunista maailmaa.

Unohdettuun maailmaan lukijaa johdattelee myös romaanin päähenkilö, intoa ja moderneja ajatuksia pursuileva nuori kirjailija ja tutkija. Hänen tehtävänään on tutkia Mirnojen kylän kansanperinnettä, mutta hän ymmärtää pian saapuneensa ulkopuolisena paikkaan, jossa kansa on yhtä kuin kourallinen kuolemaa odottavia mummoja, sotaleskiä, joiden perinteet kuolevat heidän mukanaan. Kylän erikoisuus on vanhuksia hoivaava  nuori nainen, Vera, joka on odottanut kadonneeksi ilmoitettua miestään sodasta jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Tutkija kiinnostuu Verasta ja tämän pakkomielteisestä odotuksesta, naisen elämän ilmeisestä tarkoituksettomuudesta.

Romaani on runollisen kaunis kuvaus naisesta, jolla on tuskin lainkaan uutta elämää ympärillään tai tulevaisuutta edessään, mutta joka uhkuu silti suurta rakkautta.

Andreï Makine: Vera. WSOY. 2005.
Ranskankielinen alkuteos: La Femme qui attendait
Suomentaja: Annikki Suni

Turun Sanomat: "Talviunelmia romantikoille"
Kirja.fi: Andreï Makine
Wikipedia: Andreï Makine

Katso myös nämä:

Tunnisteet

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt...
4 kommenttia
Lue lisää

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe...
3 kommenttia
Lue lisää

Minna Rytisalo: Lempi

Peilistä katsoo vanha ihminen, eikä kukaan enää sano, että olisin hyvin säilynyt ikäisekseni. Se, miltä sisällä tuntuu, on kuitenkin ihan samaa kuin nuorempana. Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon. Tämän lukemisesta on jo aikaa, mutta arvostelu on antanut odottaa itseään. Tämä on niitä kirjoja, joista on vaikea kirjoittaa mitään sortumatta ylisanojen tulvaan ja ylettömään hehkutukseen. Romaanille nimensä antanut henkilö, Lempi, on hurja, rohkea, valovoimainen ja kaunis nainen ja tavallaan romaanin päähenkilö, vaikka kerronta sijoittuu pääosin aikaan, kun Lempi on poissa. Lisäksi Lempi nähdään vain ja ainoastaan kolmen muun henkilön silmien kautta.  Yksi heistä on aviomies Viljami, jonka onnellista, intohimoista liittoa Lempin kanssa kestää vain puolisen vuotta ennen kuin Lapin sota syttyy ja kutsu rintamalle kuuluu. Toinen näkökulma o...
8 kommenttia
Lue lisää