Siirry pääsisältöön

Haruki Murakami: After Dark

The room is dark, but our eyes gradually adjust to the darkness. A woman lies in bed, asleep. A young, beautiful woman: Mari's sister, Eri. Eri Asai. We know this without having been told so by anyone. Her black hair cascades across the pillow like a flood of dark water.
We allow ourselves to become a single point of view, and we observe her for a time.

Haruki Murakami's most recent translated novel is short, dark and gloomy. It takes place on a seemingly ordinary night in Tokyo. Characters from different walks of life step into the picture, meet each other or intersect somewhere among the mysteries of a single night.

A young Japanese student, Mari, does not feel like going home and is sitting in an all-night diner reading a book. Takahashi, a talkative trombone player who is strangely fascinated by Mari's elder sister Eri, comes to sit at her table. After he leaves, Mari is interrupted again by Kaoru, a former wrestler, who is now the manager of the Alphaville love hotel. A Chinese prostitute has just been beaten up by a male customer and Mari's interpretation skills are needed.

At the same time, Mari's beautiful sister Eri is sleeping a coma-like sleep that she does not want to wake from. A picture of some kind begins to flicker on the TV screen in Eri's room, even though the plug has been pulled out of the wall. When strange things begin to occur, the narrator remains an outside observer, a spectator who is just as bewildered as the reader.

The novel is classic Murakami in its tiny little details, its clear narration and snappy dialogue tinged with philosophical debates. The themes are familiar as well: characters are alienated and lonely, identities are divided and people exist in parallel places at the same time. The only thing that is moving steadily, surely and logically is the time on the clock, ticking the night away.

Haruki Murakami: After Dark. Vintage. 2008. 201 pages.
Originally published in Japanese as Afuta daku
Translated by Jay Rubin

HarukiMurakami.com
NY Times: "In the Wee Small Hours"
Wikipedia: After Dark
Wikipedia: Haruki Murakami

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi