Siirry pääsisältöön

Simone de Beauvoir: Lempeä kuolema

Kun joku rakkaista katoaa, maksamme tuhat kalvavaa valitusta siitä, että yhä elämme. Hänen kuolemansa paljastaa hänen harvinaisen mutkattomuutensa; hänestä tulee yhtä autio kuin maailmasta, jonka hänen poissaolonsa tekee hänelle olemattomaksi ja jonka hänen läsnäolonsa teki hänelle täysin todelliseksi. Meistä tuntuu, että hänellä olisi pitänyt olla suurempi sija elämässämme - tietyissä rajoissa koko sija. Takerrumme valhekuvaan - hän oli vain yksi muiden joukossa.

Simone de Beauvoirin tiivis, omaelämäkerrallinen romaani kertaa Beauvoirin kokemuksia äitinsä kuolinvuoteen äärellä. Romaanin kerronta on erittäin todentuntuista, kuin katsoisi dokumenttia. Äidin ruumiin ja mielen rappeutumista ei kaunistella tippaakaan, ja syövän leviämistä kuvaillaan yksityiskohtaisesti. Kirja ei välttämättä sovi juuri läheisensä menettäneille tai itse syöpää sairastaville - tässä ei ole mitään lohduttavaa tai luonnollista. Romaanin nimestä huolimatta kuolema on kaikkea muuta kuin lempeä. Se on väkivaltainen taistelu, varsinkin jos rakastaa elämää.

Beauvoirin teos ei ole ylistyslaulu tai tunteikas muistokirjoitus kirjailijan äidille. Romaani on pikemminkin matka syvälle Beauvoirin omaan äitisuhteeseen, jossa hän pohtii äitinsä elämää ja luonnetta melko kriittisesti. Samalla hän maalaa äidistään erittäin realistisen kuvan naisena ja ihmisenä sekä kertoo seikkaperäisesti syövän vähemmän kehittyneistä hoitokeinoista 1960-luvulla. Oman tunnelmansa tarinaan tuovat myös kuvaukset yöllisistä taksimatkoista äidin luo sairaalaan de Beauvoirin pitkäaikaisen ystävän Sartren kanssa.

Kirjan ovat lukeneet myös Hreathemus ja Erja.

Simone de Beauvoir: Lempeä kuolema. Kirjayhtymä. 1966. 97 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: Une mort trés douce
Suomentaja: Outi Kasurinen-Badji

Wikipedia: Lempeä kuolema
Wikipedia: Simone de Beauvoir

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi