Kirjanurkkaus

- Onksteilläkaikkiokei? joku kysyi. Nostin katseeni hiekasta, jonka jäyhän muotokirjon tarkasteluun tajusin samassa keskittyneeni jo tovin pitääkseni ajatukset poissa heikosta olosta. Edessä seisoi kaksi ylimeikattua ja alipuettua teinityttöä joista jäi päällimmäiseksi mieleen tyyntä merenpintaa vasten piirtyvä mieletön vaaleanpunaisuus. Finlandia-palkittu Nenäpäivä on ensimmäinen Mikko Rimmisen romaani, jonka olen lukenut. Ihastuin heti kirjan alkupuolella sen värikkääseen kieleen, josta ei uudissanoja ja yllättäviä adjektiiveja puutu. Suomen kieltä väännellään ja käännellään; tuntuu kuin Rimminen yrittäisi varta vasten löytää kielen uudistusvoiman rajat. Taituruutta on sekin, että uudissanat eivät olleet oikeastaan koskaan sellaisia, ettei niiden merkitystä olisi viimeistään kontekstista ymmärtänyt. Mutta, mutta... Kirjasta jäi jälkeenpäin jotenkin semmoinen olo, että tässäkö tämä nyt sitten oli. Vaikka kieli oli rikasta, runsasta, pursuilevaa ja hersyvän hauskaa, niin itse ju...

Istumme keittiön pöydän ääressä. Minulla on paksut villahousut ja kuuma kaakao polttelee huuliani. Pekalla ja Annallakin on villahousut. Poikien ja tyttöjen värit. Pekan isä istuu olohuoneessa joulukuusen viereisellä tuolilla lukemassa. Hän polttaa piippua, joka tuoksuu ihan erilaiselta kuin isän tupakka. Minua jännittää vähän olla yksin vieraassa paikassa, joten enimmäkseen tuijotan villahousujeni polvissa olevia mummon ompelemia paikkoja, jotka tekevät polvistani paksun näköiset. Pidän niistä silti. Täytyy myöntää, että kuten moni muukin bloggaaja ja lukija on sanonut, minäkin suhtauduin tähän kirjaan etukäteen pienellä varauksella. Voisiko tosiaan olla niin, että Suomen kärkikaartiin kuuluva, kansainvälistäkin uraa luova näyttelijä ja julkkis olisi lisäksi lahjakas kirjailija? Vai onko kyseessä vain tekijän julkisuuden siivittämä kohukirja tai lapsuustilitys? Yllätyin. Positiivisesti. Romaanihan oli loistava, Peter Franzén osaa kirjoittaa! Samalla hämmennyin kun tajusin, että v...

Minä olen siis rakkaani myötä saanut neljä lasta synnyttämättä ainuttakaan. [...] sain tarpeekseni ainaisesta selittelystä ja otin käyttööni ruotsalaisten keksimän sanan, eli olen bonusäiti ja bonusmummi ja ylpeä siitä. Sitä en tosin tajua miksei minulle ole positiivista nimitystä suomen kielessä. Miksi olen Suomessa vain "isin tai vaarin naisystävä" tai "uusioperheen lapseton äiti"? Bonusäiti kuulostaa paljon paremmalta ja kielii jostakin positiivisesta. Bonusäiti on jotakin ihanaa ja lempeää lapsen elämässä. Toimittaja, kirjailija Mia Malmin kokoama Hullu akka! Kirjoituksia naiseuden pimeältä puolelta sisältää pohdintoja ja tutkielmia sinkkuudesta, äitiydestä, parisuhteesta ja kaikesta siitä, mitä naisena olemiseen voi kuulua. Ääneen pääsevät mm. kirjailijat Hanna Hauru , Rosa Meriläinen ja Hanna-Riikka Kuisma sekä toimittajat Anna Perho ja Susanna Yliluoma . Miehistä näkökulmaa yrittävät ilmeisesti edustaa (kovin yksipuolisesti) Jouni Hynynen ja Roman Sc...

Sitten Stephenin oli kerrottava hänelle julma totuus, hänen oli sanottava: "Minä olen yksi niistä, jonka Jumala on otsamerkinnyt. Kuten Kain, minut on merkitty ja tahrittu. Jos tulet luokseni, Mary, maailma kammoksuu sinua, vainoaa sinua, kutsuu sinua saastaiseksi. [...] sinä käännyt puoleeni ja sanot: 'Sinä ja minä olemme kunniakkaampia kuin nämä ihmiset. Miksi maailma vainoaa meitä, Stephen?' Ja minä vastaan: 'Koska tässä maailmassa suvaitaan ainoastaan niin kutsuttuja normaaleja.' Ja kun haet luotani suojaa, sanon: 'En kykene suojelemaan sinua, Mary, maailma on vienyt minulta oikeuteni suojella. Olen aivan avuton, voin vain rakastaa sinua.'" Näin pohdiskelee Stephen Gordon, yläluokkaan kuuluva englantilainen nainen, Radclyffe Hallin (alun perin Marguerite Radclyffe-Hallin ) klassikkoromaanissa Yksinäisyyden kaivo , jonka Basam Books eräänlaisena kulttuuritekona julkaisi viime vuoden puolella ensi kertaa suomeksi. Yksinäisyyden kaivo kuuluu niihin...

Sunnuntaihesari listasi sivun verran keväällä 2011 ilmestyvää kirjallisuutta, josta piti tietenkin poimia itseäni eniten kiinnostavat tapaukset omalle luettavien listalle. KAUNOKIRJAT Esikoiset Helen Moster : Hylky . "Tutkija selvittää uponneesta laivasta löytyneen kahvikupin tarinaa." Avain. 03/2011. (Kirjan kuvaus Avaimen esitteessä oli mielenkiintoinen.) > luettu! Kotimainen kirjallisuus Essi Henriksson : Paljain käsin . "Romaani kolmen sukupolven naisista." Gummerus. 3/2011. (Romaanin piti alun perin ilmestyä vuosi sitten, mutta sitä lykättiin. Nyt odottelu vihdoin palkitaan! Henrikssonin esikoinen, Ilmestys , kolahti niin sanotusti kovaa.) > luettu! Hanna-Riikka Kuisma : Sydänvarjo. "Syrjäytyneet hivuttautuvat kohti keskiluokan reviiriä." Like. 4/2011. > luettu! Ulkomainen kirjallisuus Muriel Barbery : Kulinaristin kuolema . "Kuoleva ravintolakriitikko tekee viimeisen makumatkan." Gummerus. 02/2011 (Olen utelias: mit...

That is why the past is such a retreat for me, I go there eagerly, rubbing my hands and shaking off the cold present and the colder future. And yet, what existence, really, does it have, the past? After all, it is only what the present was, once, the present that is gone, no more than that. And yet. I read this novel some time ago as part of my 2011 reading challenge about Booker Prize winners, but haven't had time to write anything about it yet. Irish author John Banville's novel won the Booker in 2005 and I have to say that so far it is the Booker winner that has disappointed me the most (well, I haven't read that many of them yet...). And I can't believe that it was up against Kazuo Ishiguro's Never Let Me Go , and came out as the winner! The novel's main character is an ageing art historian, Max Morden, who returns to the seaside where he spent his holidays as a child. We gradually learn that he is trying to recover from the recent loss of his wife to...

Mutta koska kaiken saa nyt kaupasta, talkoot on unohdettu. Siksi ihmiset ei tutustu naapureihinsa, vaan pelkäävät ja epäilevät ja panettelevat. Kyllä minä sanon, että se on väärin. Kyllä pitäisi tietää, mikä on talkoo, mikä on talikko ja mikä on talkkuna. Talkoissa autetaan niitäkin keistä ei tykätä, koska seuraavana päivänä se toinen voi auttaa minua. Mielensäpahoittaja on ihana välipalakirja, täynnä jäyhää Suomi-huumoria ja maalaisjärjestä kumpuavaa syvää viisautta. Alun perin viisiminuuttisista lyhytkuunnelmista koostuva kirja sisältää pieniä arjen epäoikeudenmukaisuuksia, nykyajan menon päivittelyä 80-vuotiaan suomalaisukon monologina. Mielensä kaikesta pahoittava kertoja on vanha jäärä, perusnegatiivinen urputtajaukko, jossa on kuitenkin jotain sympaattista. Hänen suosikki-inhokkejaan ovat mm. joulukalkkuna, ystävänpäivä, kaupan light-tuotteet sekä metro, mutta tarkkanäköinen kritiikki onnistuu vain ilahduttamaan lukijan mieltä. Mielipaha ei siis savolaisittain siirry loputtoma...

U usi vuosi pärähti jo käyntiin, vaikka edelliseltä vuodelta on vielä pari kirja-arvostelua tekemättä. Jonossa odottaa Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja (nerokas!) ja John Banvillen The Sea (pettymys!), joista lisää myöhemmin. Suhtaudun uudenvuodenlupauksiin vähintäänkin skeptisesti, mutta päätin kehitelllä muutamia lukuhaasteita ja -tavoitteita muiden blogistien innoittamana.  Yritän ensinnäkin lukea tänä vuonna enemmän novelleja ja novellikokoelmia. Viime vuoden puolella luin mm. Tuuve Aron , Dan Rhodesin ja Jhumpa Lahirin novellikokoelmat. Ja ikuinen suosikki on tietenkin Haruki Murakami . Mutta uudempia kotimaisiakin novelleja voisi kokeilla, mm. Miina Supisen Apatosauruksen maa , Eeva Rohaksen Keltaiset tyypit ja Riku Korhosen Hyvästi tytöt kiinnostavat. Muita suosituksia otetaan enemmän kuin mielellään vastaan! Tämän lisäksi jatkan ikuisuusprojektiani: eli omassa kirjahyllyssä nököttävien lukemattomien (sanan kummassakin merkityksessä) kirjojen lukemis...