Siirry pääsisältöön

John Banville: The Sea

That is why the past is such a retreat for me, I go there eagerly, rubbing my hands and shaking off the cold present and the colder future. And yet, what existence, really, does it have, the past? After all, it is only what the present was, once, the present that is gone, no more than that. And yet.

I read this novel some time ago as part of my 2011 reading challenge about Booker Prize winners, but haven't had time to write anything about it yet. Irish author John Banville's novel won the Booker in 2005 and I have to say that so far it is the Booker winner that has disappointed me the most (well, I haven't read that many of them yet...). And I can't believe that it was up against Kazuo Ishiguro's Never Let Me Go, and came out as the winner!

The novel's main character is an ageing art historian, Max Morden, who returns to the seaside where he spent his holidays as a child. We gradually learn that he is trying to recover from the recent loss of his wife to cancer. At the same time, he is forced to come to terms with a childhood trauma that involved his meeting with Mr. and Mrs. Grace and their twins. Max spent a summer with the twins as a boy and his memories of the voiceless, mysterious Myles and the aggressively passionate Chloe have left a mark in him.

The setting and themes of the novel are similar to those of Ian McEwan's novels. Everything in The Sea is about the subtleties of human relationships, what is said and what remains unsaid, the shadow of the darker sides of human nature - hidden violence and sexuality. The gloomy seaside with a strange atmosphere reminded me especially of McEwan's On Chesil Beach as well as Colm Tóibín's novel, The Blackwater Lightship, which also takes place on the coast of Ireland. But both of those novels were far better than this one, in my opinion.

So I have to disagree with the back cover of the novel, which describes it as "utterly compelling." The Sea is slow to read, difficult to grasp and gets easily boring. It is a celebration of nostalgia where nothing much happens: a man returns to his childhood setting and starts to remember things. Memories are reconstructed as the story moves back in time. Even the language of the novel is somehow old-fashioned, like a voice from the past. This was a slow and challenging book: carefully constructed and written, but almost too careful and thoughtful for me.

John Banville: The Sea. Picador. 2005.

Links:
The NY Times Sunday Book Review: "Drowning Man"
The Literary Magazine: "Dipping a Toe in John Banville's The Sea"
Wikipedia: The Sea
Wikipedia: John Banville
Buy The Sea from The Book Depository

Tunnisteet

Tunnisteet:

Kommentit

  1. Unknown16 tammikuuta, 2011 23:01

    Joskus vaan joutuu pettymään ja olemaan eri mieltä palkintoraatien ja kriitikkolainauksien kanssa. Laitan korvantaakse, että välttelen tätä kirjaa ;)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt...
4 kommenttia
Lue lisää

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe...
3 kommenttia
Lue lisää

Minna Rytisalo: Lempi

Peilistä katsoo vanha ihminen, eikä kukaan enää sano, että olisin hyvin säilynyt ikäisekseni. Se, miltä sisällä tuntuu, on kuitenkin ihan samaa kuin nuorempana. Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon. Tämän lukemisesta on jo aikaa, mutta arvostelu on antanut odottaa itseään. Tämä on niitä kirjoja, joista on vaikea kirjoittaa mitään sortumatta ylisanojen tulvaan ja ylettömään hehkutukseen. Romaanille nimensä antanut henkilö, Lempi, on hurja, rohkea, valovoimainen ja kaunis nainen ja tavallaan romaanin päähenkilö, vaikka kerronta sijoittuu pääosin aikaan, kun Lempi on poissa. Lisäksi Lempi nähdään vain ja ainoastaan kolmen muun henkilön silmien kautta.  Yksi heistä on aviomies Viljami, jonka onnellista, intohimoista liittoa Lempin kanssa kestää vain puolisen vuotta ennen kuin Lapin sota syttyy ja kutsu rintamalle kuuluu. Toinen näkökulma o...
8 kommenttia
Lue lisää