tiistai 13. joulukuuta 2011

Joel Haahtela: Elena

Haluaisin puhua jostain muusta, mutta maailmassa ei mikään liiku. Päivät kuluvat ja kaikissa puissa on jo lehdet. Joka päivä on valoisampaa ja iltaisin täytyy sulkea verhot. Maanantaina Elena oli vaihtanut kevyemmän takin, tiistaina hän ei tullut lainkaan. Keskiviikkona sateenvarjo peitti hänen kasvonsa, mutta torstaina hän oli ajatuksissaan ja hänen ilmeensä poissaoleva.

Seisoin kirjastossa jonkin aikaa H:n kohdalla, selailin Joel Haahtelan teoksia ja yritin päättää, minkä niistä lukisin seuraavaksi. Naiset katsovat vastavaloon oli niin hämmentävän vaikuttava kokemus, että oli pakko saada lisää. Lopulta taisin turvautua vanhaan kunnon entten-tentten-menetelmään, ja Elena tarttui mukaan.

Elena on kaunis, pieni tarina yksinäisestä miehestä, joka seisoo päivittäin puistossa ja odottaa tummatukkaista naista. Useimmiten Elena tulee ja kulkee miehen ohi askeleet katukivetyksellä kaikuen. Joskus hän ei tule; silloin mies odottaa iltapäivään ja menee sitten kotiinsa viettämään hiljaista iltaa sanomalehden ääressä. Kesällä mies kadottaa Elenan, kun tämä lähtee kaupungista. Mies päättää lähteä pakkomielteensä perään.

Romaanin tarina on vähäeleinen, hauras, aivan kuin sen päähenkilö. Pienet yksityiskohdat kuljettavat tarinaa eteenpäin ja niiden joukosta lukija löytää vinkkejä päässä pyöriviin kysymyksiin: mikä juuri Elenassa on sattumalta kiinnittänyt miehen huomion? Kuka tämä mies on, mistä hän on tullut, mitä hänelle on sattunut?

Haahtelan kieltä ei taas voi kuin ihastella ja ihmetellä. Miten niin pienillä lauseilla voi sanoa niin suuria asioita? Vastavaloon verrattuna Elena on jotenkin tiiviimpi, intiimimpi, runollisempi. Ehkä jollain tavalla haastavampi lukea ja käsittää. Myös vaimoni luki tämän(kin) ja hänen mukaansa siinä missä Vastavalon lukeminen oli kuin olisi kuunnellut rantaan lyöviä järven aaltoja, Elena oli kuin laineiden hiljaista liplatusta, jonka jälkeen tulee odottamaton hyökyaalto. Että näin. :)

Elenaan ovat ihastuneet myös Susa, Katja/Lumiomena, kirsimaria, Sara, Elma Ilona ja Booksy; Satu ei ollut aivan yhtä vakuuttunut.

Elenassa on muuten yksi kiehtovimmista omistuskirjoituksista, jonka olen lukenut: Tämä kirja on omistettu yksijalkaiselle arabille, joka lauloi 20. huhtikuuta 2002 Louvre-Rivolin metroasemalla. Sinä päivänä syntyi tämä tarina.

Joel Haahtela: Elena. Otava. 2003. 126 sivua.

Otava: Joel Haahtela
HS kirjat: "Menetyksen kestävyys" < En suosittele lukemaan, jos haluaa välttyä spoilereilta!

6 kommenttia:

  1. Ellen lukisi niin paljon, aivan liikaa, voisin olla pettynyt itseeni, kun en syttynyt yhtään Elenalle. Sen sijaan pidin kovasti Haahtelan Lumipäiväkirjasta, jonka luin jo ennen blogistaniaa.

    En ole kuullut kenenkään vielä sanovan muuta kuin kehuja Elenasta...

    VastaaPoista
  2. Elena oli ihana!

    Siis sitä minäkin monet kerrat huokailin, että miten Haahtela osasikin niin vähin elein kertoa tunnetasolla niin paljon!

    VastaaPoista
  3. Minulla on Haahtela lukulistalla ja taidan aloittaa Lumipäiväkirjasta. Olen jo päättänyt, että tykkään Haahtelasta vaikka en ole vielä lukenut;)

    VastaaPoista
  4. Vaimosi vertaukset aaltoihin olivat kauniita ja arviosi napakan mainio :-) Minä olen nyt lukenut (vasta) Vastavalon, ihastunut ja janoan lisää. Ehkäpä Elena on seuraava, kuulostaa ainakin juuri sellaiselta, johon tiedän tykästyväni.

    VastaaPoista
  5. Kiitos kommenteista! Ja vaikka olen lukenut vain pari Haahtelaa, uskallan jo todeta Haahtelan kaikki teokset vähintään hyviksi. ;)

    VastaaPoista