Siirry pääsisältöön

Joel Haahtela: Elena

Haluaisin puhua jostain muusta, mutta maailmassa ei mikään liiku. Päivät kuluvat ja kaikissa puissa on jo lehdet. Joka päivä on valoisampaa ja iltaisin täytyy sulkea verhot. Maanantaina Elena oli vaihtanut kevyemmän takin, tiistaina hän ei tullut lainkaan. Keskiviikkona sateenvarjo peitti hänen kasvonsa, mutta torstaina hän oli ajatuksissaan ja hänen ilmeensä poissaoleva.

Seisoin kirjastossa jonkin aikaa H:n kohdalla, selailin Joel Haahtelan teoksia ja yritin päättää, minkä niistä lukisin seuraavaksi. Naiset katsovat vastavaloon oli niin hämmentävän vaikuttava kokemus, että oli pakko saada lisää. Lopulta taisin turvautua vanhaan kunnon entten-tentten-menetelmään, ja Elena tarttui mukaan.

Elena on kaunis, pieni tarina yksinäisestä miehestä, joka seisoo päivittäin puistossa ja odottaa tummatukkaista naista. Useimmiten Elena tulee ja kulkee miehen ohi askeleet katukivetyksellä kaikuen. Joskus hän ei tule; silloin mies odottaa iltapäivään ja menee sitten kotiinsa viettämään hiljaista iltaa sanomalehden ääressä. Kesällä mies kadottaa Elenan, kun tämä lähtee kaupungista. Mies päättää lähteä pakkomielteensä perään.

Romaanin tarina on vähäeleinen, hauras, aivan kuin sen päähenkilö. Pienet yksityiskohdat kuljettavat tarinaa eteenpäin ja niiden joukosta lukija löytää vinkkejä päässä pyöriviin kysymyksiin: mikä juuri Elenassa on sattumalta kiinnittänyt miehen huomion? Kuka tämä mies on, mistä hän on tullut, mitä hänelle on sattunut?

Haahtelan kieltä ei taas voi kuin ihastella ja ihmetellä. Miten niin pienillä lauseilla voi sanoa niin suuria asioita? Vastavaloon verrattuna Elena on jotenkin tiiviimpi, intiimimpi, runollisempi. Ehkä jollain tavalla haastavampi lukea ja käsittää. Myös vaimoni luki tämän(kin), ja hänen mukaansa siinä missä Vastavalon lukeminen oli kuin olisi kuunnellut rantaan lyöviä järven aaltoja, Elena oli kuin laineiden hiljaista liplatusta, jonka jälkeen tulee odottamaton hyökyaalto. Että näin. :)

Elenaan ovat ihastuneet myös Susa, Katja/Lumiomena, kirsimaria, Sara, Elma Ilona ja Booksy; Satu ei ollut aivan yhtä vakuuttunut.

Elenassa on muuten yksi kiehtovimmista omistuskirjoituksista, jonka olen lukenut: Tämä kirja on omistettu yksijalkaiselle arabille, joka lauloi 20. huhtikuuta 2002 Louvre-Rivolin metroasemalla. Sinä päivänä syntyi tämä tarina.

Joel Haahtela: Elena. Otava. 2003. 126 sivua.

Otava: Joel Haahtela
HS: "Menetyksen kestävyys" < En suosittele lukemaan, jos haluaa välttyä spoilereilta!

Kommentit

  1. Ellen lukisi niin paljon, aivan liikaa, voisin olla pettynyt itseeni, kun en syttynyt yhtään Elenalle. Sen sijaan pidin kovasti Haahtelan Lumipäiväkirjasta, jonka luin jo ennen blogistaniaa.

    En ole kuullut kenenkään vielä sanovan muuta kuin kehuja Elenasta...

    VastaaPoista
  2. Elena oli ihana!

    Siis sitä minäkin monet kerrat huokailin, että miten Haahtela osasikin niin vähin elein kertoa tunnetasolla niin paljon!

    VastaaPoista
  3. Minulla on Haahtela lukulistalla ja taidan aloittaa Lumipäiväkirjasta. Olen jo päättänyt, että tykkään Haahtelasta vaikka en ole vielä lukenut;)

    VastaaPoista
  4. Vaimosi vertaukset aaltoihin olivat kauniita ja arviosi napakan mainio :-) Minä olen nyt lukenut (vasta) Vastavalon, ihastunut ja janoan lisää. Ehkäpä Elena on seuraava, kuulostaa ainakin juuri sellaiselta, johon tiedän tykästyväni.

    VastaaPoista
  5. Kiitos kommenteista! Ja vaikka olen lukenut vain pari Haahtelaa, uskallan jo todeta Haahtelan kaikki teokset vähintään hyviksi. ;)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi