lauantai 3. joulukuuta 2011

Marraskuun luetut (ja kesken jääneet)


Marraskuu oli outo kuukausi monella tapaa. Blogeissa pyöriminen jäi ennätyksellisen vähälle ja tuntuu, että motivaatio sekä lukemisen että bloggaamisen suhteen on vähän alamaissa. Mitä lie kaamosmasennusta... ;)

Marraskuun aikana ostin/sain/hankin vain kolme kirjaa (vrt. lokakuun ennätyshankinnat):
Annie Proulx: Nyt on hyvä (kirjaston poistomyynnistä 20 sentillä!)
Jennifer Egan: The Keep (voitin Satun arvonnasta)
Emma Juslin: Frida ja Frida (sain takaisin lainasta)

Marraskuun luetut:
Jari Tervo: Layla
Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä
Ruth Prawer Jhabvala: Heat and Dust
Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä
Joel Haahtela: Elena

Mukaan mahtui siis vähän kaikenlaista sorttia: nykykirjallisuutta ensimmäisen lukemani Tervon muodossa, nuortenkirjallisuutta, Intiaa ja Pakistania sekä toinen Haahtelani.

Tämän lisäksi päätin osallistua Satun minihaasteeseen, jossa tarkoituksena oli lukea pienkustantamon julkaisema kirja. Ajattelin alun perin lukea Maaria Päivisen romaanin Silja ja Mai (ntamo, 2010), mutta se jäi kesken. Kirja kertoo kahden naisen välisestä, jokseenkin epätasapainoisesta suhteesta, mutta tyyli on sen verran kokeellinen, että luovutin sivulla 94. Tässä hieman esimerkkiä:

Mai pelästyi vitivalkoista kosketusta ennen matkaa; uuni sammunut kohdussa kaikki hyvin, Silja nauroi; nauru oli tyhjää yhä, salakavalaa uskotonta, talven unta; tältäkö tämä nyt tuntuu, naurunkolke kouri taas; potkivat hälyäänet, tulivat vuodot; Silja synnytti kasan kissoja; hän oli kissa pelkästään, nainen hän oli eikä naista lainkaan; kissa eikä kissaa milloinkaan.

Niinpä... Välillä tosin huomasin imeytyväni virtaavan, vellovan kielen mukaan, kun yritin suhtautua siihen kuin proosarunouteen, mutta 255-sivuinen kirja tuntui kuitenkin turhan pitkältä proosarunoksi ja yksinkertaisesti väsyin etsimään kielikuvien merkityksiä sanojen tajunnanvirrasta.

Mutta ei se mitään, ajattelin. Voin osallistua minihaasteeseen Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa -esseekokoelmalla (Teos, 2011). Silfverberg on ollut lukulistallani jo pitkään, ja Luonto tuntui sopivalta kirjalta varsinkin Eläinten syömisestä -teoksen lukemisen jälkeen. Mutta niinhän siinä sitten kävi, että pääsin peräti sivulle 41 ennen kuin halusin heittää kirjalla vesilintua. Jo heti ensimmäisissä kolumneissa huomasin ärsyyntyväni Silfverbergin ajattelutapaan ja kaikkitietävään tyyliin niin, että luin tekstejä tavallaan "vastakarvaan" - oikein halusin olla asioista eri mieltä! Minua ärsyttivät ne mustavalkoiset argumentit, joiden perusteella eläintarhat tuomittiin ja rotukoirien jalostusta moitittiin. Ei niin, ettenkö olisi Silfverbergin kanssa periaatteessa samoilla linjoilla, mutta jokin kolumnien kirjoitustyylissä sai minut ajattelemaan aika ilkeästi, että tämä kirja kiteyttää sen, miksi eläintensuojelijat ja kasvissyöjät leimataan todellisuudesta vieraantuneiksi viherpiipertäjähipeiksi. Näin jyrkästi ilmaistuna... :)

Silfverberg ei siis vakuuttanut, mutta onnistuin silti suorittamaan minihaasteen. Luin nimittäin tässä joulukuun alussa Erlend Loen Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (Johnny Kniga, 2011). Siitä kuitenkin lisää vasta myöhemmin...

Mitä tulee Anna Kareninaan, lupaan ryhdistäytyä haasteen emäntänä ja kirjoitella lähiaikoina jonkinlaisia yhteenvetoja siitä, mitä kuuluu ja missä mennään. :) Kuudes osa on nyt luettu, eli jäljellä on enää joulukuun lyhyt loppurutistus: 7. ja 8. osat!

6 kommenttia:

  1. On aina mielenkiintoista lukea siitä, miksi joku kirja jää kesken. Sinä perustelit omat syysi hyvin. :)

    Mitähän pidit Haahtelan Elenasta?

    VastaaPoista
  2. Juuri tuosta samasta syystä Silfverbergin esseekokoelma ei kiinnosta yhtään. Jokin siinä ärsyttää jo valmiiksi.

    VastaaPoista
  3. Katja, minustakin on mielenkiintoista lukea muiden tunnustuksia keskenjääneistä kirjoista. :)
    Elenasta pidin. Paljon. Se ei ehkä tehnyt yhtä suurta vaikutusta kuin Naiset katsovat vastavaloon, mutta ihastuin taas uudestaan Haahtelan kieleen ja kirjoitustyyliin. Kirjoitan kirjasta varmasti vielä kunnon arvion myöhemmin!

    Morre, minä taas petyin, koska odotin kirjalta paljon. Mutta se ei vain uponnut, ei niin millään.

    VastaaPoista
  4. Argh, Anna Karenina! Oi haasteen vetäjä, anna meille (=minulle laiskalle) armoa ja tee yhteenvetoja osa kerrallaan? Ehkä turha pyyntö, tahtonet saada kirjan luettua tämän vuoden aikana.

    Ajattelin että kirja sinullakin (ja muilla haasteeseen osallistuvilla) on jäänyt sivupöydälle odottamaan, kun mitään ei kuulunut. Itse olen vielä turvallisesti neljännessä luvussa menossa, siis.. Nyt joutuu Anna lukuvalon alle!

    Huomasin että meillä on sama taustakuva :) Sinulla taitaa olla vuodenaikateema blogisi taustakuvissa, edellinen oli syksyn lehtiä?

    VastaaPoista
  5. Harmi, ettei Luonto pakastimessa miellyttänyt. Minulle se oli suorastaan riemastuttava lukukokemus, mutta ajattelin kyllä itsekin lukiessani että kirjasta on varmasti helppo ärsyyntyä, niidenkin jotka ovat suurinpiirtein samaa mieltä asioista Silfverbergin kanssa. Itsekin hetkittäin ärsyynnyin, mutta suurimmaksi osaksi nyökyttelin ja hihkuin riemusta.

    Ensimmäinen, eläinten oikeuksiin keskittyvä luku oli minusta ehkä kaikkein provosoivin ja kärjistetyin. Tai no, uskonto-luvussa taisi myös olla jonkin verran aika mustavalkoista ajattelua. Mutta kyllä Silfverberg usein osaa minusta katsoa asioita myös yllättävistä ja itseironisistakin kulmista.

    VastaaPoista
  6. Minua on kiinnostanut lukea tuo Luonto pakastimessa, mutta en edelleenkään ole saanut aikaiseksi kaivaa kirjastosta sitä käsiini..

    VastaaPoista