Siirry pääsisältöön

Hennariikka Romu: Elämänviiva

Sitä mä pelkään, että jos kertoisin totuuden, Janne häipyisi, eikä mulla olisi enää mitään. 
Totuutta olen kätkenyt siitä asti, kun sen itse tajusin. Tulee päivä päivältä vaikeammaksi piilottaa niin suurta osaa itsestään, ja olen varma, että moni tietää mun suuren salaisuuteni. Mutta Jannelta mä haluan pimittää kaiken, suojelen sitä itseltäni. Haluaisin, ettei se koskaan saa tietää. Niin me voitaisiin olla aina yhdessä.

Tähän kirjaan tartuin kirjaston nuortenosastolla. Kirjan kansi on uskomattoman 90-lukulainen, mutta sen teemat ovat edelleen hyvin ajankohtaisia.

Kertojana toimii Janne, yläasteikäinen poika, jonka paras ystävä on Ilkka, isovanhempiensa kanssa asuva, taiteellinen yksinäinen susi, joka ei päästä ketään lähelleen. Yläastemaailmassa siis eletään, mietitään tulevaisuudensuunnitelmia ja ystävyyttä, tyttöystäviä, itsenäistymistä ja ryyppäämistä. Ympäröivä maailma vie Jannea mukanaan, mutta Ilkka kantaa sisällään suurta salaisuutta, jota hän ei uskalla kertoa kenellekään - ei varsinkaan Jannelle.

Vaikka kirjan ilmestymisestä on tosiaan aikaa jo 16 vuotta, sen kuvaus kahden pojan välisestä ystävyydestä ja toisen erilaisuudesta tuntuvat edelleen tuoreilta ja ajankohtaisilta aiheilta. Molemmat pojat pääsevät kirjan sivuilla myös ääneen: Janne kertojana ja Ilkka päiväkirjamerkintöjen muodossa. Otteet Ilkan päiväkirjasta, pohdinnat omasta identiteetistä, on oikeasti hyvin kirjoitettu ja vaikuttavat välillä olevan peräisin paljon vanhemman ja kokeneemman henkilön kynästä. Siinä mielessä kirjassa ei ainakaan väheksytä nuorta lukijaa, eikä asioita yksinkertaisteta tai selitetä liikaa auki. Myös kirjan loppu jää sopivan arvoitukselliseksi.

Kirjaa on luettu myös Marikan ja Rosenan blogeissa.

Hennariikka Romu: Elämänviiva. Otava. 1996. 187 sivua.

Sivupiiri.fi: Elämänviiva

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude