Siirry pääsisältöön

Leena Krohn: Tainaron

Tai muistin nimen, joka kerran annettiin minulle, ja samassa minua kutsuttiin sillä nimellä, mutta niin kaukaa, etten olisi ikinä ehtinyt perille, vaikka olisin lähtenyt siinä paikassa kulkemaan. Ja kun astiat helisivät keittiössä, istuin jo pöydän ääressä kuten muut.

Tainaron on niitä kirjoja, joista olen kuullut paljon ja jotka minun on pitänyt lukea jo vaikka kuinka kauan. Leena Krohnin kohdalla minulla on muutenkin aukko sivistyksessä (kirjailijan tuorein romaani, Hotel Sapiens, vaikuttaa muuten myös todella mielenkiintoiselta!).

Tainaron on mysteeri, johon on vaikea päästä käsiksi. Kirjeromaani koostuu 28 lyhyestä kirjeestä, jotka nimettömäksi jäävä kertoja kirjoittaa yhtä lailla nimettömäksi jäävälle ystävälleen oudosta, hyönteisten asuttamasta Tainaronin kaupungista. Kertoja on itse kaupungissa ulkopuolinen, vieras, ehkäpä eräänlainen maahanmuuttaja, joka kummastelee paikallisten erikoisia tapoja.

Romaani alkaa Tainaronista, eikä lukijalle koskaan selitetä tarkemmin, mikä paikka on kyseessä, miten sinne on päädytty ja miksi. Kaupunki vaikuttaa ajattomalta ja jotenkin pysähtyneeltä. Sitä ei sijoiteta mihinkään toiseen ulottuvuuteen tai maailmaan, eikä tapahtumia aseteta mihinkään tiettyyn aikaan. Tainaron vain on, sitä ei sen kummemmin selitellä tai kytketä meidän maailmaamme. Se on erillinen, selittämätön paikka, ehkä eräänlainen vertaus omasta yhteiskunnastamme.

Kertoja ei muista enää itsekään, mitä varten valkoinen laiva on tuonut hänet Tainaroniin. Yhteys entiseen on katkaistu, eikä kirjeiden vastaanottajakaan vastaa niihin koskaan. Eräänlaisena oppaana kertojalle toimii yksi paikallisista asukkaita, Jäärä. Minulle tuli Jäärästä mieleen vain Turilas ja Jäärä -animaatiosarja, jossa seikkailee kaksi ötökkää. :)


Välillä Tainaronin fantasiamaailman verho raottuu ja sen takaa paljastuu jotain häiritsevän tutunoloista. Romaanin mieleenpainuvimmassa kirjeessä kertoja kuvailee vierailuaan valtavan muurahaiskuningattaren luo, jonka ainoa tehtävä elämässä on synnyttää jatkuvana virtana uusia jälkeläisiä yhteiskuntaan. Kuningatar moittii äkäisesti kertojaa, joka erehtyy luulemaan tätä todelliseksi, tuntevaksi olennoksi:

- Mutta täällä ei ole ketään minua, katsokaa ympärillenne ja ymmärtäkää! Ja tässä, varsinkin tässä on minua vähemmän kuin missään. Te luulette, että minä täytän tämän huoneen. Väärin! Aivan väärin! Sillä minä olen suuri reikä, josta kaupunki kasvaa. Minä olen tie, jota jokaisen on kuljettava! Minä olen suolainen ulappa, josta kaikki nousevat avuttomina, kosteina, ryppyisinä...

Lopulta kertoja poistuu kuningattaren huoneesta läpimärkänä tämän kyynelistä. Vaikuttava kohtaus.

Romaanissa on runsaasti outouksia ja kauniita kummallisuuksia. Kertoja etsii peilikuvasta sieluaan, kuuntelee radiosta asemien välistä kohinaa ja ihailee parvekkeeltaan tuulessa liehuvia valkeita viirejä ja kaupungin kultaisia kupoleita.

Tähän kirjaan oli yllättävän helppo uppoutua ja ihastua ottaen huomioon sen, miten haastavaa sitä oli lukea saati ymmärtää.Vanhaa uuskummaa parhaimmillaan.

Leena Krohn: Tainaron. Postia toisesta kaupungista. WSOY 1985. 126 sivua.

Kirjavinkit: Tainaron
Wikipedia: Leena Krohn

Kommentit

  1. Olen lukenut Leena Krohnilta vain Hotel Sapiensin ja voin suositella sitä lämpimästi. Tainaronin olen hankkinut omaksi, joten se on varmaan seuraava tutkimusretkeni Krohnin maailmaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää kyllä jossain välissä ottaa Hotel Sapiens luvun alle. :) Antoisaa tutkimusretkeä Tainaroniin!

      Poista
  2. Luimme Tainaronia aika lailla samaan aikaan. Minä kirjoitin tästä viime viikolla. :) Ja pidin, ihastuin kieleen, kerrontaan ja kokonaisuuteen. Osin kirjan maailma hämmentääkin, ja olen varma että palaan Tainaroniin vielä joskus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa tutulta, kirja sekä hämmensi että ihastutti oudolla tavalla. Käynpä saman tien lukemassa arviosi tästä. :)

      Poista
  3. Tainaron on hieno teos. Normaalisti vähän vierastan kirjallisuudessa teoksia, joista en täysin ymmärrä, mitä niissä tapahtuu, mutta Tainaronin kanssa sitä ongelmaa ei ollut lainkaan. Rakastin sen kieltä, tunnelmia ja timantinkirkkaita lauseita, viisaita ajatuksia. Tällä hetkellä minulla on kesken Krohnin kirjoituskokoelma Mitä puut tekevät elokuussa (sekin on hieno, vaikkei ehkä ihan Tainaronin veroinen), ja Hotel Sapiensin aion myös lukea vielä tänä syksynä.

    Hienoa että luit tämän ja ihastuit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin loppuu usein kärsivällisyys kesken sellaisten kirjojen kanssa, joita en ymmärrä, mutta Tainaronin kanssa sitä ongelmaa ei ollut. Kirjan maailmaan oli jotenkin helppo uppoutua, vaikken käsittänyt kaikkea. :) Kirjasta löytäisi varmasti monia tasoja, jos sitä alkaisi pohtia ja analysoida tarkemmin.

      Poista
  4. Krohnin kirjoissa on mahtavaa (ja erikoistakin) juuri tuo, että vaikkei pahemmin ymmärrä niin silti voi nauttia suuresti. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! Ja se on kyllä harvinaista, mutta mahtavaa. :)

      Poista
  5. Olen ihan samaa mieltä kuin edelliset kommentoijat: Tainaronia ei tarvitse ymmärtää ja siitä huolimatta sen tunnelmaan uppoaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarinaan tosiaan samalla uppoutui, mutta pysyi silti ulkopuolisena. Vähän samaan tapaan kuin kirjan kertoja hyönteiskaupungissa. :)

      Poista
  6. Tainaron graduaiheena https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/8969/URN_NBN_fi_jyu-2005369.pdf?sequence=1

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiehtova aihe, ainakin mitä ehdin lukea alusta! Hatunnosto, että olet uskaltanut tarttua näin haastavaan kirjaan. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude