Siirry pääsisältöön

Anne-Sophie Brasme: Henkäys

Ympärilläni olevien ihmisten on turha suhtautua minuun epäluuloisesti, katsoa minua viha silmissään, sillä en kadu mitään. Kuuletteko, en kadu mitään niistä tapahtumista, jotka ovat tuhonneet elämäni. Hulluus ei ole pelkkää kohtaloa, vaan se voi olla myös valinta.

Etsiskelin Vive la France! -haasteeseen liittyen ranskalaista kaunokirjallisuutta ja törmäsin itselleni ennestään tuntemattoman Anne-Sophie Brasmen esikoisromaaniin, jonka kirjailija on julkaissut ollessaan vasta 17-vuotias.

Vankeustuomiota istuva nuori nainen, Charlène, alkaa muistella menneisyyttään ja sitä, miten on päätynyt kaltereiden taakse. Charlène on tuntenut itsensä ulkopuoliseksi muusta maailmasta koko lapsuutensa ja nuoruutensa ajan, ja suhtautuu välinpitämättömän kylmästi muihin ihmisiin. Hän ajautuu kuitenkin ystävyyssuhteeseen suositun ja itsevarman Sarahin kanssa. Sarahista muodostuu vähitellen Charlènelle pakkomielle, ja hän tekee kaikkensa pitääkseen ystävänsä tyytyväisenä. Sarah alkaa kuitenkin käyttää Charlènen riippuvuutta hänestä julmasti hyväkseen. Hän pilkkaa ja mitätöi Charlènea joka käänteessä ja nauttii saadessaan tämän tottelemaan itseään.

Charléne alkaa vähitellen salaa vihata Sarahia, mutta hän myös pelkää ja palvoo tätä liikaa, jotta voisi paeta tilanteesta. Vähitellen riippuvuus ajaa Charlénen epätoivoiseen tekoon.

Henkäys on hyvin suorasanainen ja kaunistelematon tarina siitä, millaista piinaa ja kärsimystä yksinäisyys ja epävarmuus voi teini-iässä aiheuttaa. Ja toisaalta siitä, miten ystävyyssuhteiden pinnan alla saattaa kuplia aivan muita tunteita kuin kiintymystä. Kirjassa Charlène muistelee jälkeenpäin viileän analyyttisesti omaa pakkomielteistä riippuvuuttaan:

En osaa määritellä pakkomiellettä. Luulen, että se elää aina ihmisessä. Usein ei tarvita paljonkaan, että se tulee esiin. Se sekoittaa ihmisen kaikessa hiljaisuudessa, hyökkää hitaasti, kiduttaen jokaista soluakin, mutta se on myös ovela ja hyvin manipuloiva, sillä se teeskentelee ensin olevansa ystävä, eikä kuitenkaan epäröi pettää.

Romaanista tuli mieleen Amélie Nothombin nuortenkirja Antikrista, joka kertoo myös ujon teinitytön ja tämän valovoimaisen, mutta manipuloivan koulukaverin omituisesta ystävyyssuhteesta. Liekö Nothomb lukenut Brasmen romaanin ennen omansa kirjoittamista; Henkäys ilmestyi ranskaksi pari vuotta ennen Antikristaa. Nothombin romaani ei ole aivan yhtä synkkä kuin Brasmen ja ehkä se onkin sen vuoksi luokiteltu nuortenkirjaksi. Henkäys löytyi ainakin omasta lähikirjastostani aikuisten puolelta; itse tosin pistäisin tämänkin nuorten puolelle.

Ainoa, mikä kirjassa häiritsi, oli sen ajoittain töksähtelevä kieli. En tiedä, oliko ranskankielisen teoksen kerrontatyyli näin huolimatonta, vai onko suomentajalta loppunut luovuus kesken, mutta tämäkin kohta oli täynnä kummallista toistoa:

Yö laskeutui vuoristoiseen horisonttiin. Kaukana vuorien siniharmaa ja yön sini erottuivat toisistaan niin heikosti, että värit lähes sekoittuivat toisiinsa. Oli talvi-ilta, oli vuoden viimeinen talvi-ilta.

Eli värit tuskin erottuivat toisistaan, jolloin ne lähes sekoittuivat toisiinsa? Ahaa, selväksi tuli.

Brasmen toinen romaani, suomentamaton Le Carnaval des Monstres (2005), ilmeisesti kertoo myös tuhoisasta ihmissuhteesta. 

Henkäyksen ovat lukeneet ainakin Tupajumi, Iiddda, ja aivan äskettäin myös hildur katarina limén.

Anne-Sophie Brasme: Henkäys. Like. 2003. 141 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: Respire [eikä suinkaan Pespire, kuten suomennoksen tiedoissa väitetään]
Suomentaja: Minna-Maaria Koponen

Like: Henkäys

Kommentit

  1. Ehdin lukiessa ajatella juurikin Antikristaa ja sitten seuraavassa kappaleessa sen mainitsitkin. Tänään kirjastossa etsiskelin jotain Vive la Franceen sopivaa naiskirjailijan teosta, mutta aikaa oli vähän ja en osannut tehdä päätöstä. Luen tämän. Kiitos postauksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa kuulla, että postauksesta oli apua! :) Toivottavasti pidät kirjasta.

      Poista
  2. Tämän muistan mielenkiintoiseksi kirjaksi nuoruusvuosilta. Kirja löytyy omasta hyllystä, mutta olen sen tosiaan vain kerran lukenut. Joku päivä tulee luettua varmasti uudelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tähän olisi varmasti suhtautunut eri tavalla, jos olisi lukenut tämän nuorempana, ehkä teini-ikäisenä kuten kirjan päähenkilökin. Nyt tätä lukiessa joutui ehkä tahtomattaankin ottamaan kirjan tapahtumiin etäisyyttä; katsomaan kaikkea "aikuisen" näkökulmasta.

      Poista
  3. Vaikuttaa hirveän kinnostavalta. Olen muutenkin kallellani ranskalaiseen kirjaliisuuteen, vaikka en ole ranskaa koskaan opiskellutkaan. Kaksi 'hulluutta' käsittelevää ranskalaista tulee heti mieleeni Anne Delbéem Camille Claudel sekä tänä vuonna lukemani Delpihine de Viganin Yötä ei voi vastustaa.

    Jo kirjan nimi on värisyttävä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude