Siirry pääsisältöön

Adolfo Biyo Casares: Morelin keksintö

Minua ärsyttivät ja melkein inhottivat kaikki ne ihmiset ja heidän väsymättä toistuva toimintansa. He näyttäytyivät monta kertaa kukkulalla. Keinotekoisten aaveiden asuttama saari oli elämäni sietämättömin painajainen, ja rakastuminen yhteen näistä kuvajaisista oli pahempaa kuin rakastuminen aaveeseen [...].

Brasiliassa potkitaan palloa ja sen kunniaksi ajattelin lukea jonkin eteläamerikkalaisen kirjailijan teoksen - tuo maanosa kun on ainakin minun blogissani se kaikista syrjityin. Koko blogihistoriani aikana olen tainnut käydä vain kerran Chilessä Hernán Rivera Letelierin kanssa ja toisen kerran Perussa Mario Vargas Llosan seurassa. Brasiliaan asti en kuitenkaan tällä kertaa päässyt vaan jämähdin Argentiinaan. Tai itse asiassa autiolle saarelle, minne kirja sijoittuu...

Morelin keksintö on oikea herätelaina. Joskus sitä tarttuu johonkin kirjaan kirjastossa vailla minkäänlaisia ennakkotietoja tai -odotuksia siihen liittyen. Hankin tässä viikko sitten pitkän viikonlopun (minikesälomani!) kunniaksi kirjastokortin Savonlinnan uuteen kirjastoon (suosittelen!). Sieltä tarttui tällainen ohut, vaaleanpunainen romaaninlärpäke mukaan. Kirjailijan nimi oli itselleni ennestään täysin tuntematon, ja suomennos on pienkustantamon käsialaa.

Mikä kirjassa sitten pisti silmään? Ainakin Jorge Luis Borgesin esipuhe, joka on melkoinen ylisanojen ryöppy: "ei ole perusteetonta eikä liioiteltua arvioida romaania täydelliseksi". Täydellinen romaani! Mikä ihme se on?! Tästä täytyi ottaa selvää. :)

Morelin keksintö (julkaistu alun perin vuonna 1940) perustuu H. G. Wellsin tieteisromaaniklassikkoon Tohtori Moreaun saari, jossa tiedemies, tohtori Moreau, asuu autiolla saarella eläimistä muovaamiensa ihmisolentojen kanssa. Morelin keksinnössä alkuasetelma on samankaltainen: autiolle saarelle paennut mies kohtaa siellä yllättäen muitakin ihmisiä. Mies arvelee kuitenkin hourailevansa ja päättelee, että ihmiset ovat hänen mielikuvituksensa kepposia, koska he eivät reagoi millään tavalla hänen läsnäoloonsa. He ilmestyvät säännöllisin väliajoin esiin, toistelevat samoja maneereita ja lauseita kuin robotit ja katoavat jälleen. Taivaalle ilmestyy kaksi aurinkoa ja kuuta, ja saarella olevassa museossa ja kappelissa järjestetään outoja tapaamisia. Ihmiset sekä kammottavat että kiehtovat romaanin kertojaa. Varsinkin eräs Faustine...


Lukijallekin jää epäselväksi, keitä ihmiset ovat ja voiko kertojaan ylipäänsä luottaa. Yksi kirjan erikoisimmista piirteistä on sen useat "Toim. huom." -alaviitteet, joissa lähes poikkeuksetta kyseenalaistetaan kertojan mielipiteet ja korjaillaan tämän sanomisia. Romaanin (fiktiivinen) toimitus siis toimii eräänlaisena ulkopuolisena auktoriteetina, joka kyseenalaistaa lukijan puolesta kertojan luotettavuuden ja yrittää löytää järkevää selitystä saaren tapahtumille.

Kirjasta tuli mieleen eräs toinen erikoinen romaani, jossa lukija ei tiedä, mikä on totta ja mikä näytelmää: John Fowlesin Jumalten naamiot

Varoitus! Pientä spoilausta luvassa:
Kiehtova ja kekseliäs selitys ihmisten olemassaoloon saarella tulee yllätyksenä sekä kertojalle itselleen että lukijalle. Romaanin tiedemies, Morel, on eräänlainen Frankenstein, joka hirviön sijaan luo eräänlaisia heijastuksia tai kuvajaisia todellisista ihmisistä. Ovatko kuvajaiset sitten vähemmän ihmisiä kuin oikeat ihmiset? Vai ovatko he vain mekaanisessa inhimillisyydessään kammottavia? Voiko heijastukseen rakastua? Vai onko todellisuus aina vain oman mielikuvien ja tunteiden heijastusta? Kysymykset jäävät leijumaan ilmaan. /spoilaus loppuu.

Välillä pienoisromaani sortuu turhan seikkaperäisiin selityksiin, syvälliseen filosofointiin ja elämän tarkoituksen pohdintaan. Toisinaan tyyli taas on karua ja riisuttua; kertoja on asiallinen ja analyyttinen. Mikään juonivetoinen seikkailuromaani tämä ei olekaan, eikä todellakaan mikään perinteinen autiolle saarelle sijoittuva selviytymistarina. Oliko romaani sitten "täydellinen", kuten esipuheessa luvattiin? Ehkä jollekin lukijalle. Kirjan täydellisyys tai epätäydellisyys on kuitenkin lukijan silmissä. :) Itselleni tämä oli (kaikessa epätäydellisyydessäänkin) "vain" mielenkiintoinen lukukokemus.

Morelin keksinnön on lukenut myös Lainatäti.

Adolfo Bioy Casares: Morelin keksintö. Kookos Kustannus. 2002. 108 sivua.
Espanjankielinen alkuteos: La invención de Morel
Suomentaja: Satu Ekman

Kiiltomato: "Sivustakatsojan tragedia"
Wikipedia: Morelin keksintö
Wikipedia: Adolfo Bioy Casares

Kommentit

  1. Luin tämän keväällä sillä ajatuksella, että liitän sen yhteen haasteeseen mukaan, mutta kirja oli minulle niin täydellisen mitäänsanomaton lukukokemus, ettei se innostanut bloggaukseen. Sinulta sentään irtosi aivan hyvä teksti. :) Tuommoinen saarella haahuilu ei ollut minun juttuni laisinkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin lopahti into jossain kirjan keskivaiheilla, kun sitä haahuilua tosiaan mahtui mukaan melkoisen paljon, mutta kirjan loppupuolella innostuin taas tarinasta ja arvostelua kirjoittaessani tajusin kirjasta asioita, mitä en lukiessa vielä huomannut. Tämä vaati kyllä hieman kypsyttelyä eikä heti avautunut minullekaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude