Siirry pääsisältöön

Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi 2

Kuten jo tiedättekin, pikkulapsiperheessä vain muutos on pysyvää. Vauvavuoden jälkeen alkaa viiden vuoden siirtymäjakso, jonka aikana ipanasta tulee ihminen. Siis sellainen henkilö, jota ei tarvitse julkisilla paikoilla koko aikaa a) valvoa ja b) hävetä.

Satu Rämön ja Katja Lahden ensimmäinen, vauvavuodesta kertova Vuoden mutsi -kirja olisi ollut pari vuotta takaperin ajankohtainen, mutta kumma juttu, miten vauvavuoden aikana ei nyt ainakaan halua kaiken sen muun päälle vielä lukeakin vauvanhoidosta! ;) Ykkösosa jäi siis selailuasteelle, mutta taapero- ja pikkulapsiaikaa (miten se nyt määritelläänkään...) käsittelevä kakkososa tulikin luettua kannesta kanteen.

Jälkikäteen ja jälkiviisaana (yhden lapsen suomalla hataralla kokemuksella) voisin ehkä uskaltaa väittää, että ei se vauvanhoito mitään ydinfysiikkaa ole. Otuksen ensimmäisenä elinvuotena perustarpeiden tyydyttäminenhän riittää jo varsin pitkälle: vauva on yleensä aika tyytyväinen, kun saa ruokaa, vaipanvaihtoa, unta ja hellyyttä säännöllisesti ja sopivissa määrin. Selviytymisresepti on lopulta aika yksinkertainen. Mutta sitten eräänä aamuna sitä herää ja huomaa, että sängyn viereen on aamuviideltä taapertanut ilmielävä taapero, jota pitäisi pottakouluttaa ja opettaa syömään itse ja kasvattaa ja entäs ne uhmakohtaukset ja öiset painajaiset ja mutaan kuorrutetut kurahousut ja ensimmäinen nenäverenvuoto ja Muumi-laastarit ja mistä hemmetistä se tuon kirosanankin on jo oppinut?! ;)

Vuoden mutsi 2:n parhaita kohtia ovat lapsen kehitysvaiheiden kuvaukset 1-vuotiaasta aina 6-vuotiaaksi asti. Kaksivuotiaan määritelmä sopii kuin nakutettu omaan (lähes) 2-vuotiaaseen penskaamme:

Kontrastityyppi, jolla on voimakasta vaihtelua hyvien ja huonojen päivien välillä. Välillä väkivaltainen sosiopaatti, jonka pääasiallinen tavoite on maksimoida oma hyöty ja kivun aiheuttaminen toisille ihmisille, välillä (yleensä mummolassa) taas aurinkoinen, salonkikelpoinen herranterttu, joka laulaa ja tanssii valloittavasti isommallekin yleisölle. Opettelee potalle vaihtelevalla menestyksellä. Vastaa kaikkeen lähtökohtaisesti "ei" ja valehtelee päin naamaa.


Vuoden mutsi 2:n kansien välistä löytyy varsin kattava ja hauskasti kirjoitettu pakkaus kasvatuksesta, arjen hallinnasta, päivähoidosta ja erilaisista perheistä. Mukaan mahtuu kaikkea mahdollista Marttaliiton säästämisohjeista ja lahjakkaan lapsen tukemisesta kaksikielisiin perheisiin ja pottakoulumenetelmiin. Kirjasta löytyy vinkkejä mm. Muumimaailmaan tai HopLoppiin uskaltautuville vanhemmille. Kokonainen aukeama on omistettu aiheelle "Miten saat lapsen himoitsemaan parsakaalia?" Jos jotain jäin kaipaamaan, niin konkreettisempia uhmakohtausten käsittelykeinoja. ;)

Niin, ja Vuoden mutsi 2 sanoo sen vihdoin ääneen: TV:stä tuttu Kaapo on maailman kaikkitietävin lapsi, jonka vanhemmille on tehty lobotomia. Jostain syystä vetoaa metrin mittaisiin televisionkatsojiin.

Samaa voisin sanoa Pikku Kakkosen Taavi-tiikeristä...

Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi 2. Otava. 2014. 344 sivua.

Otava: Vuoden mutsi 2 
Salamatkustaja (Satu Rämön blogi)
Project Mama (Katja Lahden blogi)
Kirjavinkit: Vuoden mutsi 2

Kommentit

  1. Tämä kakkososa onkin minulta vielä lukematta, pitäisi lainata kirjastosta. Mukavan raikkaalla otteella, huumorilla ja arastelematta kirjoitettu ykkösosa ilahdutti kovasti! Näissä on kyllä yksi vika, tulevat meidän perheen osalta neuvojen kannalta hieman myöhässä kun esikoinen on jo 8 vuotias ;) Toimivat kuitenkin hyvin muistojen virkistykseen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täälläkään ei ykkösosa ole tosiaan enää ajankohtainen, mutta saa nähdä... ;) Voisin kyllä tämän kakkososan perusteella lukea senkin, ihan vain hauskana viihteenä. Meille tulee edelleen Vauva-lehtikin (ja se tulee luettua aina kannesta kanteen!), vaikka "vauvaa" ei perheessä virallisesti enää olekaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi