Siirry pääsisältöön

Adolfo Biyo Casares: Morelin keksintö

Minua ärsyttivät ja melkein inhottivat kaikki ne ihmiset ja heidän väsymättä toistuva toimintansa. He näyttäytyivät monta kertaa kukkulalla. Keinotekoisten aaveiden asuttama saari oli elämäni sietämättömin painajainen, ja rakastuminen yhteen näistä kuvajaisista oli pahempaa kuin rakastuminen aaveeseen [...].

Brasiliassa potkitaan palloa ja sen kunniaksi ajattelin lukea jonkin eteläamerikkalaisen kirjailijan teoksen - tuo maanosa kun on ainakin minun blogissani se kaikista syrjityin. Koko blogihistoriani aikana olen tainnut käydä vain kerran Chilessä Hernán Rivera Letelierin kanssa ja toisen kerran Perussa Mario Vargas Llosan seurassa. Brasiliaan asti en kuitenkaan tällä kertaa päässyt vaan jämähdin Argentiinaan. Tai itse asiassa autiolle saarelle, minne kirja sijoittuu...

Morelin keksintö on oikea herätelaina. Joskus sitä tarttuu johonkin kirjaan kirjastossa vailla minkäänlaisia ennakkotietoja tai -odotuksia siihen liittyen. Hankin tässä viikko sitten pitkän viikonlopun (minikesälomani!) kunniaksi kirjastokortin Savonlinnan uuteen kirjastoon (suosittelen!). Sieltä tarttui tällainen ohut, vaaleanpunainen romaaninlärpäke mukaan. Kirjailijan nimi oli itselleni ennestään täysin tuntematon, ja suomennos on pienkustantamon käsialaa.

Mikä kirjassa sitten pisti silmään? Ainakin Jorge Luis Borgesin esipuhe, joka on melkoinen ylisanojen ryöppy: "ei ole perusteetonta eikä liioiteltua arvioida romaania täydelliseksi". Täydellinen romaani! Mikä ihme se on?! Tästä täytyi ottaa selvää. :)

Morelin keksintö (julkaistu alun perin vuonna 1940) perustuu H. G. Wellsin tieteisromaaniklassikkoon Tohtori Moreaun saari, jossa tiedemies, tohtori Moreau, asuu autiolla saarella eläimistä muovaamiensa ihmisolentojen kanssa. Morelin keksinnössä alkuasetelma on samankaltainen: autiolle saarelle paennut mies kohtaa siellä yllättäen muitakin ihmisiä. Mies arvelee kuitenkin hourailevansa ja päättelee, että ihmiset ovat hänen mielikuvituksensa kepposia, koska he eivät reagoi millään tavalla hänen läsnäoloonsa. He ilmestyvät säännöllisin väliajoin esiin, toistelevat samoja maneereita ja lauseita kuin robotit ja katoavat jälleen. Taivaalle ilmestyy kaksi aurinkoa ja kuuta, ja saarella olevassa museossa ja kappelissa järjestetään outoja tapaamisia. Ihmiset sekä kammottavat että kiehtovat romaanin kertojaa. Varsinkin eräs Faustine...


Lukijallekin jää epäselväksi, keitä ihmiset ovat ja voiko kertojaan ylipäänsä luottaa. Yksi kirjan erikoisimmista piirteistä on sen useat "Toim. huom." -alaviitteet, joissa lähes poikkeuksetta kyseenalaistetaan kertojan mielipiteet ja korjaillaan tämän sanomisia. Romaanin (fiktiivinen) toimitus siis toimii eräänlaisena ulkopuolisena auktoriteetina, joka kyseenalaistaa lukijan puolesta kertojan luotettavuuden ja yrittää löytää järkevää selitystä saaren tapahtumille.

Kirjasta tuli mieleen eräs toinen erikoinen romaani, jossa lukija ei tiedä, mikä on totta ja mikä näytelmää: John Fowlesin Jumalten naamiot

Varoitus! Pientä spoilausta luvassa:
Kiehtova ja kekseliäs selitys ihmisten olemassaoloon saarella tulee yllätyksenä sekä kertojalle itselleen että lukijalle. Romaanin tiedemies, Morel, on eräänlainen Frankenstein, joka hirviön sijaan luo eräänlaisia heijastuksia tai kuvajaisia todellisista ihmisistä. Ovatko kuvajaiset sitten vähemmän ihmisiä kuin oikeat ihmiset? Vai ovatko he vain mekaanisessa inhimillisyydessään kammottavia? Voiko heijastukseen rakastua? Vai onko todellisuus aina vain oman mielikuvien ja tunteiden heijastusta? Kysymykset jäävät leijumaan ilmaan. /spoilaus loppuu.

Välillä pienoisromaani sortuu turhan seikkaperäisiin selityksiin, syvälliseen filosofointiin ja elämän tarkoituksen pohdintaan. Toisinaan tyyli taas on karua ja riisuttua; kertoja on asiallinen ja analyyttinen. Mikään juonivetoinen seikkailuromaani tämä ei olekaan, eikä todellakaan mikään perinteinen autiolle saarelle sijoittuva selviytymistarina. Oliko romaani sitten "täydellinen", kuten esipuheessa luvattiin? Ehkä jollekin lukijalle. Kirjan täydellisyys tai epätäydellisyys on kuitenkin lukijan silmissä. :) Itselleni tämä oli (kaikessa epätäydellisyydessäänkin) "vain" mielenkiintoinen lukukokemus.

Morelin keksinnön on lukenut myös Lainatäti.

Adolfo Bioy Casares: Morelin keksintö. Kookos Kustannus. 2002. 108 sivua.
Espanjankielinen alkuteos: La invención de Morel
Suomentaja: Satu Ekman

Kiiltomato: "Sivustakatsojan tragedia"
Wikipedia: Morelin keksintö
Wikipedia: Adolfo Bioy Casares

Kommentit

  1. Luin tämän keväällä sillä ajatuksella, että liitän sen yhteen haasteeseen mukaan, mutta kirja oli minulle niin täydellisen mitäänsanomaton lukukokemus, ettei se innostanut bloggaukseen. Sinulta sentään irtosi aivan hyvä teksti. :) Tuommoinen saarella haahuilu ei ollut minun juttuni laisinkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin lopahti into jossain kirjan keskivaiheilla, kun sitä haahuilua tosiaan mahtui mukaan melkoisen paljon, mutta kirjan loppupuolella innostuin taas tarinasta ja arvostelua kirjoittaessani tajusin kirjasta asioita, mitä en lukiessa vielä huomannut. Tämä vaati kyllä hieman kypsyttelyä eikä heti avautunut minullekaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi