Siirry pääsisältöön

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Katsokaa minua, tällainen minä olen. Olen Iiris Lempivaara. Aina minä kaipaan jonnekin, usein olen levoton. Minun sydämeni painaa 300 grammaa. Minulla on reikä sukassa ja aina uusia suunnitelmia, työ neuvojen antajana ja uusia kenkiä joka viikko.

Kaipasin jotain "kevyempää" lukemista ja sitä Riikka Pulkkisen tuorein tuotos tarjosi. Alun perin Kauneus & Terveys -lehdessä ilmestynyt, chick litiä edustava tarina muistuttaa edelleen naistenlehden jatkokertomusta, vaikka nyt se onkin nidottu kovien kansien väliin. Luvut muodostavat siistejä, yhtenäisiä episodeja, mutta tarina soljuu samalla sujuvasti ja kepeästi eteenpäin.

Minäkertoja Iiris Lempivaara on jotain Bridget Jonesin ja Carrie Bradshawn'n välillä. Kun pitkäaikainen poikaystävä Aleksi yllättäen jättää Iiriksen, hän hukuttaa surunsa suklaaseen ja uusiin kenkiin, kunnes päättää ryhdistäytyä ja alkaa elää elämäänsä itse keksimänsä self help -elämänohjeen mukaisesti: itsevarmuutta, korkeita korkoja ja carpe diem -asennetta.

Iiriksellä on - jälleen Sinkkuelämää -sarjaa myötäillen - läheisiä naispuolisia ystäviä, jotka Iiriksen hämmästykseksi siirtyvät uusiin elämänvaiheisiin aviopuolisoineen ja lapsineen Iiriksen jäädessä haahuilemaan sinkkuasteelle. Onneksi naapurin yksinäiseltä vanhukselta, Marja-Liisalta, saa Kauniit ja rohkeat -sarjan innoittamia elämänohjeita.


Vaikka Pulkkisen kirja sopi kuin nappi silmään kevyen kirjan kaipuuseeni, niin se jätti jälkeensä melko mitäänsanomattoman, vähän pitkästyneen olon. Koulupsykologina työskentelevä Iiris on mukamas koulutettu, moderni nainen, joka puhuu tasa-arvosta, sukupuolen performatiivisuudesta ja genderteoriasta, mutta sortuu silti toistamaan väsähtäneitä stereotypioita. Aivan kuin hän yrittäisi uskotella itselleen pyristelevänsä niistä eroon, muttei oikeasti jaksa tai halua.

Iiris Lempivaara on ehdottomasti Jotain Aivan Muuta kuin Pulkkisen aiemmat romaanit (tai ainakin Raja ja Totta, jotka olen niistä lukenut). Vakavat aiheet on korvattu kepeällä komedialla. Syvälliset henkilöhahmot ovat vaihtuneet melko pinnallisiin karikatyyreihin. Ytimekkään yksisanaisten kirjannimien perinnettä uhmataan ennätyksellisen pitkällä otsikolla. Pulkkinen osaa kirjoittaa siis muutakin, se on nyt todistettu. Odotan kuitenkin hänen seuraavaa "vakavampaa" romaaniaan innokkaammin kuin uusia aluevaltauksia chick litin puolelle...

Pulkkisen kirjaa on luettu blogeissa ahkerasti: mm. Elina/Luettua elämää, Katja/Lumiomena, Taika/Kirjasfääri ja Riina/Upotus ovat lukeneet kirjan. Niin, ja tässäkin Pulkkisen kirjassa esiintyy tosiaan nakkipaperi, josta keskusteltiin pitkään ja hartaasti Sallan blogissa jo Totta-romaanin arvostelun yhteydessä. ;)

Iiris Lempivaaran tarinasta puhutaan Helsingin kirjamessuilla lauantaina 25.10 klo 10.30 (Aleksis Kivi -lava). Riikka Pulkkista haastattelee Baba Lybeck.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Otava. 2014. 174 sivua.

Otava: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
HS: "Riikka Pulkkinen kirjoittaa hauskasti ja viihdyttävästi nuoren naisen sydänsuruista"

Kommentit

  1. Olenkin pähkäillyt mikä tuo nakkipaperijuttu oikein oli. Nyt tuli siihenkin perehdyttyä. Itse käytän kaikesta nakkipaperia muistuttavasta roskasta termiä nakkipaperia. Kenties Pulkkinenkin teki niin Totta-romaanissaan. Noin, pääsin minäkin osallistumaan asiaan. :) Iiris Lempivaara oli ihan hauska tapaus, mutta ei kantanut makuuni ihan loppuun asti (kirja äityi loppupuolellA vähän paasaavaksi, kuplivan kevyellä tyylillä loppuun asti olisi ollut minulle enemmän mieleen).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nakkipaperijupakkaa oli kyllä hauska seurata. Alun perinhän tuo nakkipaperi taisi symboloida sitä, kuinka joissakin kirjoissa alkaa takertua pikkujuttuihin ja epäolennaisuuksiin, jotka alkavat häiritä lukiessa yhä enemmän.
      Kevyttä ja kuplivaa tämä romaani kyllä tarjosi, mutta ei tehnyt minuunkaan suurta vaikutusta.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude