keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Kansi: Satu Kontinen
Olin yksin. Ajoin yksin bussilla, menin yksin kaupungille, tein yksin ostoksia, ryyppäsin yksin. Eikä Sensein kanssa oleminen tuntunut erilaiselta kuin asioiden tekeminen ominpäin. Yhdessäolo tuntui kuitenkin oikeammalta kuin ajan viettäminen yksinään.

Japanilaiskirjailija Takashi Hiraiden hurmaavan elegantti Kissavieras ilmestyi S&S:ltä vuonna 2016. Tunnelmoiva romaani palasi elävästi mieleen jo heti, kun näin S&S:n tuoreimman japanilaisromaanin kannen. Hiromi Kawakamin Sensein salkku on selvästi Kissavieraan kirjallinen sisar ja kerrontatyyliltään hyvin samanlainen. Kirjaparin ulkoasussa on käytetty samaa ruohonvihreää ja mustavalkoista värimaailmaa ja löysinpä kansien välistä samoja puunlehtiäkin. Satu Kontinen on tehnyt molempiin kirjoihin kannen ja ulkoasun, ja Raisa Porrasmaa on suomentanut kummatkin suoraan japanista.

Sensein salkku ja Kissavieras
Sensein salkun päähenkilö ja minäkertoja on keski-ikäinen Tsukiko Ōmachi, joka tapaa aseman baarissa entisen äidinkielen (eli japanin) opettajansa lukiosta. Tämä on arvokas vanhempi herrasmies, jota Tsukiko kutsuu arvonimellä Sensei, opettaja. Vaikka Tsukikolla ja Senseillä on ikäeroa yli 30 vuotta, he viihtyvät toistensa seurassa mainiosti ja tapaavat yhä uudelleen ja uudelleen.

Tsukikon ja Sensein suhde ei ole selvärajainen, ääneen lausuttu, auki puhuttu tai millään tavalla määritelty. He eivät sovi tapaamisia vaan kohtaavat aina sattumalta. He juovat sakea, väsäävät haikuja aamuyöllä ja keskustelevat mustekalan kypsentämisestä. He eivät koskaan analysoi sitä, mitä heidän välillään on, vaikka kumpikin on toiselle tärkeä.

Milloin Sensei oli tullut tällä tavoin läheiseksi? Alussa hän oli ollut vain etäinen mieshenkilö. Vieras ja iäkäs, kaukaisten lukioaikojen opettaja. Vaikka aloimmekin jutustella silloin tällöin, en edes juuri katsonut häntä. Hän oli epämääräisesti läsnä, joi hiljaa sakea vieressäni baaritiskillä.

Vaikka Tsukiko ja Sensei eivät välillä näe toisiaan kuukauteen, he edustavat toisilleen jotain pysyvää ja lohdullista. Tsukiko turvautuu tähän ajatukseen: Sensei ei ollut kaukana silloinkaan kun emme nähneet toisiamme. Sensei oli aina Sensei. Tänäkin yönä hän varmasti oli jossain. 

Täytyy sanoa, että Tsukiko on virkistävän itsenäinen nainen, ainakin verrattuna moniin muihin japanilaisromaanien naisiin. Hänessä on jotain samaa kuin Haruki Murakamin Sputnik-rakastettuni-romaanin boheemissa Sumiressa. Tsukiko viihtyy yksin, juo olutta yksin, juopuu yksin ja rentoutuu yksin. Hän ei tunne syyllisyyttä esimerkiksi naimattomuudestaan, vaikka lapsuudenkodissa on jo siirrytty naimisiin patistelusta sanattoman pettyneeseen tunnelmaan tyttären ilmeisen vanhapiikuuden takia. Tsukiko ei halua "jumiutua suhteeseen", kuten hän itse sanoo. Silti yksinäisyys ja epämääräinen kaipuu iskevät välillä.

Sensei on Tsukikolle joku, johon voi aina luottaa, ja joka on aina lempeä, järkähtämätön, kohtelias ja huoliteltu. Suomennoksen takakansi paljastaa minusta aivan liikaa siitä, miten parille lopulta "käy".

Sensein salkku on niitä romaaneja, joissa tapahtuu vähän, mutta eleettömyys ja minimalistisuus lumoavat. Kawakami törmäyttää toisilleen vieraita ihmisiä yhteen, ja kohtaamisista syntyy herkkiä yhdessäolon hetkiä, jotka on kuvattu lämmöllä ja lempeydellä. Kun tuttu baari-isäntä kutsuu yllättäen Tsukikon ja Sensein sienestämään, he päätyvät keittelemään metsäsienisoppaa nuotiolla ja juomaan kyytipojaksi sakea.

Japanilaisella ruoka- ja juomakulttuurilla on iso rooli romaanissa. Hyvä ruoka yhdistää Tsukikoa ja Senseitä, ja erikoisia aterioita ja juomia listataan kirjassa niin tiuhaan, että kirjaa lukiessa tuli vähän väliä nälkä!

Vasta poimittua kurkkua, hienoksi pilkottuna ja umeboshi-luumuilla maustettuna. Mehukasta munakoisoa pieneksi paloiteltuna ja paistettuna, inkiväärillä ja soijakastikkeella höystettynä. Riisileseillä hapatettua kaalia. 

tai:

Mustekala-shabua. Awabia. Geoduck-simpukkakalaa. Kochi-kalaa. Keitettyä shako-rapua. Uppopaistettuja jättihummereita. 

Ja jos ruoka on tässä kirjassa perijapanilaista ja suomalaislukijalle kovin eksoottisen kuuloista, niin sitä on myös japanilainen keskustelukulttuuri kohteliaisuuksineen sekä kulttuuriin kuuluvat tavat (esim. kuka tahansa ei saa kaataa toiselle sakea, on huonotapaista laittaa riisiin kastiketta ja hanami-juhlakutsuun ei voi vastata miten tahansa!). Suomentaja Raisa Porrasmaan urakka on varmasti ollut haastava, mutta suomennos on minusta todella hyvä: japaninkielisiä sanoja on jätetty juuri sopivasti tekstiin, kulttuurisia erikoisuuksia on selitetty tarvittaessa alaviittein ja kirja on täysin ymmärrettävä suomalaislukijalle, mutta tuntuu silti läpikotaisin japanilaiselta.

Sensein salkku on eleetön, ilmava ja hienostunut romaani kahden ihmisen välisestä hauraanherkästä, mutta syvästä suhteesta. Suosittelen tätä kaikille epäsovinnaisten rakkaustarinoiden, hienovireisen kerronnan ja japanilaisen ruuan ystäville!

Moni muukin bloggaaja on lukenut kirjan. "Kaunista, haikeaa, pakotonta", kirjoittaa Tuijata. Suketus pohtii Sensein ja koko kirjan arvoituksellisuutta ja riitta k toivoo lisää suomennoksia tältä kirjailijalta (kyllä! Ainakin The Nakano Thrift Shopiksi englanniksi käännetty romaani kuulostaa kiinnostavalta.)

Hiromi Kawakami: Sensein salkku. S&S. 2018. 243 sivua.
Japaninkielinen alkuteos: Sensei no kaban
Suomentaja: Raisa Porrasmaa

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.

S&S: Sensein salkku
S&S: Hiromi Kawakami

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti