Siirry pääsisältöön

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Kansi: Satu Kontinen
Olin yksin. Ajoin yksin bussilla, menin yksin kaupungille, tein yksin ostoksia, ryyppäsin yksin. Eikä Sensein kanssa oleminen tuntunut erilaiselta kuin asioiden tekeminen ominpäin. Yhdessäolo tuntui kuitenkin oikeammalta kuin ajan viettäminen yksinään.

Japanilaiskirjailija Takashi Hiraiden hurmaavan elegantti Kissavieras ilmestyi S&S:ltä vuonna 2016. Tunnelmoiva romaani palasi elävästi mieleen jo heti, kun näin S&S:n tuoreimman japanilaisromaanin kannen. Hiromi Kawakamin Sensein salkku on selvästi Kissavieraan kirjallinen sisar ja kerrontatyyliltään hyvin samanlainen. Kirjaparin ulkoasussa on käytetty samaa ruohonvihreää ja mustavalkoista värimaailmaa ja löysinpä kansien välistä samoja puunlehtiäkin. Satu Kontinen on tehnyt molempiin kirjoihin kannen ja ulkoasun, ja Raisa Porrasmaa on suomentanut kummatkin suoraan japanista.

Sensein salkku ja Kissavieras
Sensein salkun päähenkilö ja minäkertoja on keski-ikäinen Tsukiko Ōmachi, joka tapaa aseman baarissa entisen äidinkielen (eli japanin) opettajansa lukiosta. Tämä on arvokas vanhempi herrasmies, jota Tsukiko kutsuu arvonimellä Sensei, opettaja. Vaikka Tsukikolla ja Senseillä on ikäeroa yli 30 vuotta, he viihtyvät toistensa seurassa mainiosti ja tapaavat yhä uudelleen ja uudelleen.

Tsukikon ja Sensein suhde ei ole selvärajainen, ääneen lausuttu, auki puhuttu tai millään tavalla määritelty. He eivät sovi tapaamisia vaan kohtaavat aina sattumalta. He juovat sakea, väsäävät haikuja aamuyöllä ja keskustelevat mustekalan kypsentämisestä. He eivät koskaan analysoi sitä, mitä heidän välillään on, vaikka kumpikin on toiselle tärkeä.

Milloin Sensei oli tullut tällä tavoin läheiseksi? Alussa hän oli ollut vain etäinen mieshenkilö. Vieras ja iäkäs, kaukaisten lukioaikojen opettaja. Vaikka aloimmekin jutustella silloin tällöin, en edes juuri katsonut häntä. Hän oli epämääräisesti läsnä, joi hiljaa sakea vieressäni baaritiskillä.

Vaikka Tsukiko ja Sensei eivät välillä näe toisiaan kuukauteen, he edustavat toisilleen jotain pysyvää ja lohdullista. Tsukiko turvautuu tähän ajatukseen: Sensei ei ollut kaukana silloinkaan kun emme nähneet toisiamme. Sensei oli aina Sensei. Tänäkin yönä hän varmasti oli jossain. 

Täytyy sanoa, että Tsukiko on virkistävän itsenäinen nainen, ainakin verrattuna moniin muihin japanilaisromaanien naisiin. Hänessä on jotain samaa kuin Haruki Murakamin Sputnik-rakastettuni-romaanin boheemissa Sumiressa. Tsukiko viihtyy yksin, juo olutta yksin, juopuu yksin ja rentoutuu yksin. Hän ei tunne syyllisyyttä esimerkiksi naimattomuudestaan, vaikka lapsuudenkodissa on jo siirrytty naimisiin patistelusta sanattoman pettyneeseen tunnelmaan tyttären ilmeisen vanhapiikuuden takia. Tsukiko ei halua "jumiutua suhteeseen", kuten hän itse sanoo. Silti yksinäisyys ja epämääräinen kaipuu iskevät välillä.

Sensei on Tsukikolle joku, johon voi aina luottaa, ja joka on aina lempeä, järkähtämätön, kohtelias ja huoliteltu. Suomennoksen takakansi paljastaa minusta aivan liikaa siitä, miten parille lopulta "käy".

Sensein salkku on niitä romaaneja, joissa tapahtuu vähän, mutta eleettömyys ja minimalistisuus lumoavat. Kawakami törmäyttää toisilleen vieraita ihmisiä yhteen, ja kohtaamisista syntyy herkkiä yhdessäolon hetkiä, jotka on kuvattu lämmöllä ja lempeydellä. Kun tuttu baari-isäntä kutsuu yllättäen Tsukikon ja Sensein sienestämään, he päätyvät keittelemään metsäsienisoppaa nuotiolla ja juomaan kyytipojaksi sakea.

Japanilaisella ruoka- ja juomakulttuurilla on iso rooli romaanissa. Hyvä ruoka yhdistää Tsukikoa ja Senseitä, ja erikoisia aterioita ja juomia listataan kirjassa niin tiuhaan, että kirjaa lukiessa tuli vähän väliä nälkä!

Vasta poimittua kurkkua, hienoksi pilkottuna ja umeboshi-luumuilla maustettuna. Mehukasta munakoisoa pieneksi paloiteltuna ja paistettuna, inkiväärillä ja soijakastikkeella höystettynä. Riisileseillä hapatettua kaalia. 

tai:

Mustekala-shabua. Awabia. Geoduck-simpukkakalaa. Kochi-kalaa. Keitettyä shako-rapua. Uppopaistettuja jättihummereita. 

Ja jos ruoka on tässä kirjassa perijapanilaista ja suomalaislukijalle kovin eksoottisen kuuloista, niin sitä on myös japanilainen keskustelukulttuuri kohteliaisuuksineen sekä kulttuuriin kuuluvat tavat (esim. kuka tahansa ei saa kaataa toiselle sakea, on huonotapaista laittaa riisiin kastiketta ja hanami-juhlakutsuun ei voi vastata miten tahansa!). Suomentaja Raisa Porrasmaan urakka on varmasti ollut haastava, mutta suomennos on minusta todella hyvä: japaninkielisiä sanoja on jätetty juuri sopivasti tekstiin, kulttuurisia erikoisuuksia on selitetty tarvittaessa alaviittein ja kirja on täysin ymmärrettävä suomalaislukijalle, mutta tuntuu silti läpikotaisin japanilaiselta.

Sensein salkku on eleetön, ilmava ja hienostunut romaani kahden ihmisen välisestä hauraanherkästä, mutta syvästä suhteesta. Suosittelen tätä kaikille epäsovinnaisten rakkaustarinoiden, hienovireisen kerronnan ja japanilaisen ruuan ystäville!

Moni muukin bloggaaja on lukenut kirjan. "Kaunista, haikeaa, pakotonta", kirjoittaa Tuijata. Suketus pohtii Sensein ja koko kirjan arvoituksellisuutta ja riitta k toivoo lisää suomennoksia tältä kirjailijalta (kyllä! Ainakin The Nakano Thrift Shopiksi englanniksi käännetty romaani kuulostaa kiinnostavalta.)

Hiromi Kawakami: Sensein salkku. S&S. 2018. 243 sivua.
Japaninkielinen alkuteos: Sensei no kaban
Suomentaja: Raisa Porrasmaa

Helmet-lukuhaasteen kohtaan 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.

S&S: Sensein salkku
S&S: Hiromi Kawakami

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi