Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Miksi ystävyys ei ollut yhtä hyvä kuin rakkaussuhde? Miksi se ei ollut jopa parempi? [...] Ystävinä kaksi ihmistä pysyi yhdessä päivästä toiseen, vaikka heitä ei sitonut yhteen seksi tai fyysinen viehätys tai raha tai lapset tai omaisuus, vaan ainoastaan se, että yhteisestä sopimuksesta jatkettiin, omistauduttiin molemminpuoliselle liitolle, jota ei voinut koskaan virallistaa. Ystävyys oli sitä, että seurasi toisen elämän kurjuuden hidasta tipottelua ja pitkiä tylsiä jaksoja ja ajoittaisia voittoja. Se oli sitä, että sai kunnian olla läsnä toisen kurjimmalla hetkellä ja samalla tietää, että sai vastavuoroisesti olla kurjana toisen lähellä.

Ällistyttävä, järkyttävä, hauska, liikuttava, lohduton, lohdullinen, kuohuttava... Tälle romaanille lukijat ja kriitikot ovat suoltaneet rutkasti adjektiiveja - osin ristiriitaisiakin. Luin tämän tiiliskiven jo aikoja sitten, mutta arvion kirjoittaminen on ollut vaikeaa: Pieni elämä tuntuu jo hieman loppuunkalutulta, kun sitä on hypetetty kaikkialla. Näin hyvistä kirjoista on myös vaikea keksiä mitään uutta sanottavaa, kun haluaa vain liittyä ylistyskerhoon lukuisten muiden kanssa.

Pieni elämä kertoo neljästä miehestä, jotka ystävystyvät opintojensa aikana, vaikka opiskelevatkin eri aloja ja päätyvät eri ammatteihin. Osa heistä pysyy kämppiksinä ja koko porukka läheisinä ystävinä läpi vuosien. Yksi neljästä, Jude, kärsii kuitenkin lapsena saaduista fyysisistä ja henkisistä traumoista, joista hän ei suostu puhumaan kenellekään. Syvät traumat näkyvät itseinhona, pelkona ja ahdistuksena.

Silti Jude menestyy urallaan älykkäänä huippujuristina. Jossain vaiheessa pohdin, kuinka uskottava Juden ristiriitainen hahmo todellisuudessa onkaan: ihminen, joka on niin rikki ja traumatisoitunut, että rypee lähes joka hetki itseinhossa, syyllisyydessä ja epävarmuudessa, on kuitenkin työssään itsevarma, jopa häikäilemätön. Tosin ehkä tämä on vain Juden työrooli, jota hän esittää; tosin yksityiselämässään ja ystäviensä seurassa hän näyttelee myös eräänlaista roolia.

Jude osaa jo nuorena ranskaa ja saksaa, jaksollisen järjestelmän ja pitkiä pätkiä Raamattua ulkoa. Hän osaa auttaa lehmän poikimisessa ja avata tukkeutuneen viemärin. Hän tietää, mitkä sienet ovat myrkyllisiä, miten heinää paalataan ja mistä tietää, onko vesimeloni tai kurpitsa kypsä. (Ja sitten hän tiesi asioita joita toivoi ettei tietäisi, asioita joita toivoi ettei koskaan joutuisi käyttämään, asioita jotka saivat hänet käpertymään itseensä vihasta ja häpeästä, kun hän ajatteli niitä tai näki niistä unta.) Yanagihara ripottelee vihjeitä Juden menneisyydestä pitkin romaanin alkupuolta ennen kuin karmea totuus paljastuu.

Jude on ollut menneisyydestään hiljaa niin pitkään (vuosikymmeniä!), että hän ei enää tiedä, millä sanoilla tai kielillä hänen pitäisi lapsuudestaan ja peloistaan puhua. Hän ei osaa selittää tai sanoittaa tapahtumia edes itselleen saati ilmaista niitä suullisesti tai kirjallisesti jollekin toiselle:

Hänen hiljaisuutensa oli alkanut jonakin suojaavana mutta oli vuosien mittaan muuttanut muotoaan joksikin miltei tukahduttavaksi, rengistä isännäksi. Nyt hän ei enää pääse eroon siitä, vaikka haluaisi. Hän kuvittelee kelluvansa pienessä vesikuplassa, jota ympäröi metrin paksuinen jääkerros joka suunnasta. Hän tietää, että ulospääsytie on olemassa, mutta koska hänellä ei ole varusteita, välineitä aloittaa työtä, kädet haparoivat hyödyttömästi jään iljannetta vasten.

"...haparoivat hyödyttömästi jään iljannetta vasten." Arto Schroderuksen suomennos on huikea!

Välillä halusin ravistella Judea ja myös hänen ystäviään; vaatia kertomaan, mikä oli vialla, kuoreen vetäytymisen ja anteeksipyytelyn sijaan. Turhauduin siihen, että Juden ystävät eivät kyselleet ja painostaneet tätä enempää. Kun Juden menneisyys kuitenkin alkoi vähitellen paljastua takaumien kautta, melkein jo toivoin, etten saisikaan tietää, koska totuus on jopa kauheampi kuin se, mitä aavistelin.

Eikö kirjailijalla pitäisi olla myötätuntoa henkilöitään kohtaan? Välillä tapahtumat tuntuivat niin kohtuuttoman julmilta ja epäoikeudenmukaisilta, että koin suurta vääryyttä henkilöiden puolesta. Eräässä kohdassa ajattelin vain: "Ei. Ei näin saa käydä. Liian kamalaa." En halunnut lukea tai tietää enempää. Kai tämä tunteella suhtautuminen kertoo jotain myös kirjan hyvyydestä: henkilöistä tuli todella läheisiä ja olin suorastaan mustasukkainen omasta lukukokemuksestani ja tulkinnoistani. Lisäksi taisin itsekin vähän rakastua Judeen. Sellaisella äidillisen lempeällä haluan-suojella-sinua-pahalta-maailmalta-tyyppisellä tavalla. ;)

Elämässä usein jotain särkyy, ja joskus se korjataan, mutta useimmiten sitä tajuaa, että vaikka kuhmuja tulee minne tulee, elämä pyrkii hyvittämään menetykset, joskus jopa ylenpalttisesti. Vaikka romaanissa näin todetaankin, niin karma ei välttämättä toimi aivan näin oikeudenmukaisesti.

Pieni elämä jätti syvän jäljen, siitä ei ole epäilystäkään. Se herätti valtavasti tunteita ja pääosin negatiivisia (surua, vihaa, järkytystä, lohduttomuutta) - minkä vuoksi kuulostaa ehkä oudolta, että se oli yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista.

Kaiken muun ohella romaani on jo ehditty nimittää "suureksi homoromaaniksi", mutta minusta henkilöiden seksuaalisuus ei ole kirjan pääteema. Ystävyydestähän tämä pääasiassa kertoo, ja siitä, kuinka menneisyys voi kahlita ihmistä ja identiteettiä.

En voi olla mainitsematta, että luen parhaillaan romaania, jota kyllä voisi nimittää "suureksi homoromaaniksi"! Kyseessä on John Boynen uutuus The Heart's Invisible Furies. Uskallan jo tässä vaiheessa väittää, että se osoittautuu vähintään yhtä järisyttäväksi lukukokemukseksi kuin Pieni elämä.

Pienestä elämästä on tekeillä sekä minisarja televisioon että ilmeisesti myös elokuva. Eddie Redmaynea on esitetty Juden rooliin.

Yanagiharan esikoisromaani The People in the Trees odottaa lukupinossa vuoroaan. Se kuulostaa täysin erilaiselta kuin Pieni elämä. Romaani kertoo ilmeisesti lääkäristä ja antropologista, jotka löytävät eräältä Mikronesian saarelta hämmästyttävän pitkäikäisen ihmisheimon. Heimon pitkän iän salaisuus on saarella elelevä kilpikonna, jota lääkäri alkaa tutkia. Hänet palkitaan lopulta löydöksistään Nobel-palkinnolla. Kuulostaa uskomattomalta jutulta, mutta romaani perustuu osittain Nobel-palkitun lääkärin Daniel Carleton Dajdusekin elämään!

Hanya Yanagihara: Pieni elämä. Tammi. 2017. 939 sivua.

Englanninkielinen alkuteos: A Little Life

Suomentaja: Arto Schroderus

Tammi: Pieni elämä 

Kirjavinkit: Pieni elämä