Siirry pääsisältöön

Sofi Oksanen: Baby Jane

Manalan tungoksessa muistelin Lostarin alakerran ahtautta. Portaita, joita pitkin on menty pää edellä ees ja taas. Morganin aina ystävällistä hymyä. Naurettavan pientä tanssilattiaa ja Darudea. Yläkerran kristallikruunun alla Lostarin muutamaa aikaansa seuraavaa heteroa. Alakerran hämärää. Hämäränurkkausten tiiviimpää hämärää. Kaapista juuri tulleiden vastaleivottuja ilmeitä ja kaapissa olevien arempia.

Tulipa sitten tämäkin luettua, Sofi Oksasen toinen romaani vuodelta 2005. En viitsinyt ostaa tätä omaksi, mutta kirjastossa se oli (yllättäen...) jatkuvasti lainassa - aina viime viikkoon asti, jolloin lopulta nappasin sen hyllystä!

Baby Janen julkaisuvuosi sijoittuu Oksasen esikoisromaanin Stalinin lehmien ja palkintoja kahmineen kohuromaani Puhdistuksen välille. Aihepiiri on kuitenkin täysin eri: tästä romaanista on turha etsiä Viron historiaa tai neuvostovallan aikoja. Baby Jane sijoittuu 1990-luvun Helsinkiin, itseään etsivien nuorten aikuisten pariin.

Päähenkilö ja minäkertoja elää parisuhteessa toisen naisen, Pikin kanssa. Piki taas on hoteinta hottia kaupungin lesbopiireissä, kaiken kokenut shanemainen naismagneetti. Pikillä samoin kuin kertojallakin on kuitenkin omat ongelmansa. Molempien elämää hallitsee vakava masennus, ja Pikillä on vielä kaiken kukkuraksi paniikkihäiriö, joka kahlitsee hänet vähitellen asuntonsa vangiksi. Ex-tyttöystävät vievät Pikin roskia, tuovat kaupasta kaljaa ja hakevat apteekista uusia pillereitä. Rahaakin pitäisi jostain saada - ja seksi myy...

Hurjankuuloisista teemoista huolimatta mielestäni romaanin parasta antia on - vähän tylsästi - sen kaupunkikuvaus ja erityisesti Helsingin kuvaus seksuaalivähemmistöjen näkökulmasta. SETA oli jo olemassa (sen lehdessä ilmeisesti julkaistiin vielä tuolloin ilmoituksia, joissa etsittiin kulissiavioliittoja!) ja Lost & Found eli Lostari oli Helsingin ensimmäinen "heteroystävällinen homobaari". Muun yhteiskunnan syrjintään ei romaanissa juuri oteta kantaa, vaan ennemminkin kritisoidaan 90-luvun pilleribuumia ja terveydenhoitojärjestelmän kyvyttömyyttä hoitaa mielenterveysongelmista kärsiviä ihmisiä.

Riipaiseva, angstinen ja raju kirja, joka ei kummemmin kaunistele parisuhdeväkivaltaa, ihmeellisiä fetissejä, alkoholiongelmia tai masennusta.

Sofi Oksanen: Baby Jane. WSOY. 2005.

SofiOksanen.fi
WSOY: Sofi Oksanen
WSOY: Baby Jane
HS kirjat: "Rakkaus ei paranna"
Wikipedia: Sofi Oksanen
Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anki15 syyskuuta, 2010 16:15

    Luin tämän joskus kevättalvella ja pidin kovasti, jos nyt pitämisestä voi puhua näin angstisen ja surullisen kirjan kohdalla. Eniten ahdisti tiukka jako homoseksuaalien ja heterojen välillä: jos menit heterobaariin ja vietit aikaasi paljon heterojen kanssa, olit jengipetturi. Toivottavasti asiat eivät ole näin mustavalkoisia oikeassa elämässä!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt
4 kommenttia
Lue lisää

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe
3 kommenttia
Lue lisää

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude
1 kommentti
Lue lisää