Siirry pääsisältöön

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Rakastin ennen niitä hetkiä jolloin Max nukkui. Silloin pystyin kuvittelemaan olevani yksin. Yksi mies yhdessä ruumiissa.
Siamilaisuudessa salaisuudet ovat ylellisyyttä. Toinen on läsnä koko ajan. Se on yksinäisyyttä ilman yksinoloa. Fyysisyyttä joka ylittää avioliiton rajat. Me opimme sulkemaan silmämme, kääntymään poispäin toisen puhuessa.

En voi muuta kuin liittyä samaan ryhmään Leena Parkkisen esikoisromaania kehuneiden lukemattomien arvostelijoiden kanssa: huikea romaani, jota lukiessa ainakin minulle tuli useampaan kertaan jonkinlainen vau-elämys. Miten joku osaa kirjoittaa näin? Miten jollakulla voi oikeasti olla näin uskomaton mielikuvitus?

Romaanin aihe on jo itsessään kiehtova: Max ja Isaac syntyvät Saksassa 1900-luvun alussa siamilaisina kaksosina, kyljestään yhteen liittyneinä. Romaanin kertoja, Isaac, selittää että heillä on "yhteensä kolme keuhkoa, kaksi sydäntä, yksi maksa, kolme munuaista, puolitoista penistä." mutta "Siitä onko meillä kaksi vai yksi sielua, en ole tietoinen." Kaksosten äiti jättää epämuodostuneet pojat näiden tädin ja isoisän kasvatettavaksi vaatimattomiin oloihin Saksan maaseudulle.

Maxin ja Isaacin tapaisilla ei ole yhteiskunnassa juurikaan vaihtoehtoja. He päätyvät hankkimaan elantonsa esittelemällä itseään ja ruumistaan sirkuksessa, tanssiesityksissä ja bordelleissa muiden luonnonoikkujen ja yhteiskunnan hylkiöiden kanssa. Elämänsä varrella he tapaavat mitä kummallisempia ihmisiä, siniseksi tatuoidusta trapetsitaiteilija Monasta banjoa Pariisin bordellissa soittavaan Luciaan. Eräänlaisen punaisen langan Isaacin ja Maxin tarinaan muodostaa Iris, eksentrinen nuori nainen, joka yrittää tulla toimeen sodanjälkeisessä Helsingissä.

Parkkinen kuvaa taitavasti siamilaista kaksosuutta: sitä, miltä tuntuu jakaa toisen kanssa kaikki, rakastajattarista krapulaan, aviovuoteesta kuolemaan. Max ja Isaac myös kuvastavat hienosti sitä, millaista on olla näkyvästi erilainen yhteiskunnassa, joka karsastaa poikkeavuuksia.

Sinun jälkeesi, Max on koskettava, kummallinen ja hengästyttävästi eteenpäin soljuva, ajoissa ja paikoissa hyppelevä historiallinen ajankuva ja elämäntarina. Parasta mitä olen lukenut pitkään aikaan!

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max. Teos. 2009.

Teos: Sinun jälkeesi, Max
Teos: Leena Parkkinen
Kiiltomato: "Mitä yleisö vaatii"
Kirjavinkit.fi: Sinun jälkeesi, Max
HS kirjat: "Friikeistä syntyi viisas esikoinen"

Kommentit

  1. En voi minäkään muuta kuin yhtyä tähän kirjoitukseen. Merkillinen, kiehtova, hämmästyttävä kirja! Erikoisimpia ja kauneimpi viime vuosien lukukokemumuksia, ehdottomasti.

    VastaaPoista
  2. Voi minua, olenko ainoa tätä kirjaa lukenut, joka ei välittänyt kirjasta. Aloitin tätä, mutta tuntui vähän paperinmakuiselta ja teennäiseltä. Ei lähtenyt vetämään, jätin kesken alkumetreillä.

    VastaaPoista
  3. Kiitos lukuvinkistä ja muistutuksesta! Luin heti kirjan ilmestymisen jälkeen jonkin kritiikin, mutta kirja on jäänyt tyystin unholaan. Täytyypä tarttua tähän. Ainakin sitaatit ovat hienoja!

    VastaaPoista
  4. Jenni - samaa mieltä! Mietin jo tuossa, että olinko romaanin lukemisen jälkeen vielä niin sen lumoissa, että en osannut kirjoittaa objektiivista arvostelua lainkaan. Mutta nyt kun jälkimainingit ovat laantuneet, niin en vieläkään keksi mitään kritisoitavaa. Se vain yksinkertaisesti oli Hyvä! :)

    Salla - suosittelen yrittämään uudestaan! Minullakin kesti alussa ennen kuin pääsin sisälle kirjan tyyliin, mutta se imaisi pian mukaansa eikä päästänyt irti!

    Valkoinen kirahvi - Minullekin käy usein juuri noin: luen kirjojen ilmestymisen yhteydessä mitä kiinnostavampia arvioita ja päätän innostuneena hankkia kirjan käsiini. Vuotta myöhemmin en enää muista koko juttua. Onneksi tartuin Parkkiseen näin myöhemminkin... :)

    VastaaPoista
  5. täytyy pistää nimi mieleen

    http://hannelesbibliotek.blogspot.com/

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi