Siirry pääsisältöön

Tuuve Aro: Karmiina

Salassa hän oli syntynyt, ja salassa hänet pidettiin, seitsemäntoista vuotta. Salaisessa valtakunnassa pimeydestä muodostui paras ystävä. Karmiina oppi aistimaan asioita joita kukaan muu ei aistinut. Hän oppi liikkumaan ääneti ja tekeytymään näkymättömäksi kuin suojaväriinsä piiloutunut villieläin. Hän saattoi istua tunteja ja jopa päiväkausia hievahtamatta samassa asennossa, kyykyssä pää polvia vasten, ja kuunnella seinän takaa kantautuvia ääniä.

Tuuve Aron tuotantoon tutustuminen jatkuu. Tällä kertaa vuorossa oli aiemmin luettujen novellikokoelmien sijaan romaani, Aron esikoinen, joka onnistui ylittämään kaikki ennakko-odotukseni.

Saunan pimeässä kellarikomerossa varttuu tyttö nimeltä Karmiina, jota suku pitää lukittuna piilossa. Karmiinalla ei ole perhettä, kaksossiskokin on kuollut äidin heitettyä kaksoset kaivoon. Samassa tapaturmassa Karmiinan naaman oikea puoli on ruhjoutunut ja käsi surkastunut, oikeassa jalassa ei ole tuntoa. Karmiinan ainoa ystävä koko maailmassa on tulitikkurasiassa asustava lemmikkihämähäkki Kaspar.

Kirjan alkuasetelma kuulostaa sadulta, mutta melko synkältä sellaiselta. Lukitussa huoneessa varttuvasta lapsesta tulee mieleen myös Emma Donoghuen Room (odottelee parhaillaan vuoroaan kirjapinossa), jossa pidetään lukittuna äitiä ja pikkupoikaa. Sitten on tietysti ihan oikea esimerkki vangitusta tytöstä: Natascha Kampusch, jonka omaelämäkerrallinen teos ilmestyi äskettäin. Tuuve Aro on kuitenkin tarttunut aiheeseen jo aiemmin; Karmiina on ilmestynyt vuonna 2004.

Romaanin pääteema ei kuitenkaan ole vankeus vaan vapaus. Jo heti ensimmäisillä sivuilla Karmiina onnistuu pakenemaan vankilastaan. Hän ei ole koskaan käynyt missään, tavannut tuskin ketään, mutta Kaupungista hän on kuullut ja sinne pitäisi päästä. Maantiellä kävelevää Karmiinaa vastaan ajaa Lasse Sjöblomin punainen auto ja mies ottaa oudonnäköisen tytön kyytiin. Ajomatka ei kuitenkaan pääty kovin onnellisesti ja pian Karmiina on taas yksin tien poskessa. Ohi hurisee kuitenkin pian paralympialaisten pyörätuolikilpailun osanottajaryhmä, joista viimeinen, Maisa, päättääkin jäädä oudon tytön luo. Maisan mukana Karmiina taas päätyy suomalaisen korpimetsän keskelle salaisiin rave-bileisiin.

Romaanissa sattuu ja tapahtuu niin uskomattomia ja yllättäviä asioita, että sitä on vaikea laskea käsistään. Luin tätä illalla ennen nukkumaanmenoa ja ajattelin joka luvun jälkeen, että 'vielä yksi luku', 'no vielä yksi, tämä on varmasti viimeinen'... :) Kirjan tyylistä tuli välillä mieleen Johanna Sinisalo. Tässäkin kolkuteltiin fantasian portteja, vaikka tämä oli ehkä ennemminkin aikuisten satu kuin suoranaista fantasiaa. Pidin siitä, miten lähes tarunomainen hahmo, Karmiina, joutui "oikeaan" maailmaan, realististen ihmisten joukkoon.

Karmiina on silti jotenkin puistatuksia aiheuttava henkilö. Epämuodostuneen ulkonäön lisäksi hän on luonteeltaankin ennemmin sadun hirviö kuin sen sankaritar. Hän tuntuu olevan täysin vailla empatiaa tai sosiaalisia taitoja ja rauhoittelee itseään toistelemalla kellarissa lukemiensa hautausilmoitusten värssyjä. Muutenkin Karmiinan puhe koostuu lähinnä aikakauslehdistä bongatuista mainoslauseista, jotka saavat vastakaikua vasta Karmiinan päätyessä Vihreä Vaara -nimiseen ekokommuuniin, jossa suunnitellaan mielenosoitusta eduskuntatalolle. Karmiinan seikkaillessa ympäri Helsinkiä häntä seuraa ylikonstaapeli Mielonen, joka haluaisi auttaa. Mielonen on vähän kuin Thelma & Louise -leffan poliisi; hän tuntee sympatiaa väärinymmärrettyä tyttöä kohtaan ja yrittää pelastaa tämän pahalta maailmalta.

Kaunis ja hämmentävä romaani. Suosittelen lämpimästi satunnaiseen nurinkurisuuden kaipuuseen! :)

Tuuve Aro: Karmiina. WSOY. 2004. 270 sivua.

Linkit:
WSOY: Karmiina
WSOY: Tuuve Aro
Kiiltomato: Karmiina
Kirjavinkit: Karmiina
Wikipedia: Tuuve Aro

Kommentit

  1. Tää kommentti ei nyt liity kirjaan, vaan siihen, että laitoin sulle tunnustuksen. Käyhän kurkkaamassa:
    http://mustikkakummunanna.blogspot.com/2011/05/versatile-blogger-tunnustus.html

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Annika Idström: Veljeni Sebastian

Päällyksen kuva: Ilkka Pesonen Täytin viikko sitten yksitoista vuotta ja ensimmäistä kertaa ymmärsin kouriintuntuvasti ajan rajallisuuden ja sen että jonakin päivänä minäkin kuolen. Toisinaan kun katson itseäni peilistä kauhistun, näen kellertävän ihon, hiuksenhienot rypyt suun ympärillä ja silmien alla sinertävät kuopat. Sanonta "lapsuus on ohi" ei ole koskaan koskenut minua, oma lapsuuteni ei ole edes alkanut. Veljeni Sebastian pisti silmääni WSOY:n kevään 2012 katalogista. En ollut aiemmin kuullut edes kirjailijan nimeä, mutta kustantamon ottaman uuden painoksen kuvaus kuulosti kiehtovalta. Kustantamon mukaan romaani on "väkevän myyttinen kuvaus hyvän ja pahan kerrostuneisuudesta, perhesuhteiden salatusta väkivallasta". Päähenkilö on koulukiusattu, pikkuvanha, 11-vuotias Antti. Vuonna 1985 ilmestynyt romaani on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana ja saanut myös Valtion kirjallisuuspalkinnon. Itse luin alkuperäisen, vuonna 1985 ilmestyneen version ja voin s