Siirry pääsisältöön

Tuuve Aro: Karmiina

Salassa hän oli syntynyt, ja salassa hänet pidettiin, seitsemäntoista vuotta. Salaisessa valtakunnassa pimeydestä muodostui paras ystävä. Karmiina oppi aistimaan asioita joita kukaan muu ei aistinut. Hän oppi liikkumaan ääneti ja tekeytymään näkymättömäksi kuin suojaväriinsä piiloutunut villieläin. Hän saattoi istua tunteja ja jopa päiväkausia hievahtamatta samassa asennossa, kyykyssä pää polvia vasten, ja kuunnella seinän takaa kantautuvia ääniä.

Tuuve Aron tuotantoon tutustuminen jatkuu. Tällä kertaa vuorossa oli aiemmin luettujen novellikokoelmien sijaan romaani, Aron esikoinen, joka onnistui ylittämään kaikki ennakko-odotukseni.

Saunan pimeässä kellarikomerossa varttuu tyttö nimeltä Karmiina, jota suku pitää lukittuna piilossa. Karmiinalla ei ole perhettä, kaksossiskokin on kuollut äidin heitettyä kaksoset kaivoon. Samassa tapaturmassa Karmiinan naaman oikea puoli on ruhjoutunut ja käsi surkastunut, oikeassa jalassa ei ole tuntoa. Karmiinan ainoa ystävä koko maailmassa on tulitikkurasiassa asustava lemmikkihämähäkki Kaspar.

Kirjan alkuasetelma kuulostaa sadulta, mutta melko synkältä sellaiselta. Lukitussa huoneessa varttuvasta lapsesta tulee mieleen myös Emma Donoghuen Room (odottelee parhaillaan vuoroaan kirjapinossa), jossa pidetään lukittuna äitiä ja pikkupoikaa. Sitten on tietysti ihan oikea esimerkki vangitusta tytöstä: Natascha Kampusch, jonka omaelämäkerrallinen teos ilmestyi äskettäin. Tuuve Aro on kuitenkin tarttunut aiheeseen jo aiemmin; Karmiina on ilmestynyt vuonna 2004.

Romaanin pääteema ei kuitenkaan ole vankeus vaan vapaus. Jo heti ensimmäisillä sivuilla Karmiina onnistuu pakenemaan vankilastaan. Hän ei ole koskaan käynyt missään, tavannut tuskin ketään, mutta Kaupungista hän on kuullut ja sinne pitäisi päästä. Maantiellä kävelevää Karmiinaa vastaan ajaa Lasse Sjöblomin punainen auto ja mies ottaa oudonnäköisen tytön kyytiin. Ajomatka ei kuitenkaan pääty kovin onnellisesti ja pian Karmiina on taas yksin tien poskessa. Ohi hurisee kuitenkin pian paralympialaisten pyörätuolikilpailun osanottajaryhmä, joista viimeinen, Maisa, päättääkin jäädä oudon tytön luo. Maisan mukana Karmiina taas päätyy suomalaisen korpimetsän keskelle salaisiin rave-bileisiin.

Romaanissa sattuu ja tapahtuu niin uskomattomia ja yllättäviä asioita, että sitä on vaikea laskea käsistään. Luin tätä illalla ennen nukkumaanmenoa ja ajattelin joka luvun jälkeen, että 'vielä yksi luku', 'no vielä yksi, tämä on varmasti viimeinen'... :) Kirjan tyylistä tuli välillä mieleen Johanna Sinisalo. Tässäkin kolkuteltiin fantasian portteja, vaikka tämä oli ehkä ennemminkin aikuisten satu kuin suoranaista fantasiaa. Pidin siitä, miten lähes tarunomainen hahmo, Karmiina, joutui "oikeaan" maailmaan, realististen ihmisten joukkoon.

Karmiina on silti jotenkin puistatuksia aiheuttava henkilö. Epämuodostuneen ulkonäön lisäksi hän on luonteeltaankin ennemmin sadun hirviö kuin sen sankaritar. Hän tuntuu olevan täysin vailla empatiaa tai sosiaalisia taitoja ja rauhoittelee itseään toistelemalla kellarissa lukemiensa hautausilmoitusten värssyjä. Muutenkin Karmiinan puhe koostuu lähinnä aikakauslehdistä bongatuista mainoslauseista, jotka saavat vastakaikua vasta Karmiinan päätyessä Vihreä Vaara -nimiseen ekokommuuniin, jossa suunnitellaan mielenosoitusta eduskuntatalolle. Karmiinan seikkaillessa ympäri Helsinkiä häntä seuraa ylikonstaapeli Mielonen, joka haluaisi auttaa. Mielonen on vähän kuin Thelma & Louise -leffan poliisi; hän tuntee sympatiaa väärinymmärrettyä tyttöä kohtaan ja yrittää pelastaa tämän pahalta maailmalta.

Kaunis ja hämmentävä romaani. Suosittelen lämpimästi satunnaiseen nurinkurisuuden kaipuuseen! :)

Tuuve Aro: Karmiina. WSOY. 2004. 270 sivua.

Linkit:
WSOY: Karmiina
WSOY: Tuuve Aro
Kiiltomato: Karmiina
Kirjavinkit: Karmiina
Wikipedia: Tuuve Aro

Kommentit

  1. Tää kommentti ei nyt liity kirjaan, vaan siihen, että laitoin sulle tunnustuksen. Käyhän kurkkaamassa:
    http://mustikkakummunanna.blogspot.com/2011/05/versatile-blogger-tunnustus.html

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude