Siirry pääsisältöön

Leonie Swann: Murha laitumella

"Minusta meidän on selvitettävä, millaisesta ihmisestä on kyse. Sen olemme vanhalle kunnon Georgelle velkaa. [...] Ei kellään ole oikeutta iskeä häneen lapiota. Tämä on sudetusta, murha!"
[...]
"Entä kun lapiontökkääjä on löytynyt?" kysyi Heide hermostuneena. "Mitäs sitten?"
"Vaadimme oikeutta!" määki Othello.
"Oikeutta!" määkivät muutkin. Siten oli päätetty, että George Glennin lampaat selvittäisivät ainoaa paimentansa kohdanneen iljettävän murhan.

Tähänkin romaaniin tartuin alun perin erään blogikirjoituksen perusteella; tällä kertaa vuorossa oli marjiksen arvostelu. Dekkareita en juuri lue, mutta lammasdekkari kuulosti niin kummalliselta, että pakkohan tähän oli tarttua. Haruki Murakamin Suuri lammasseikkailu todisti, että fiktiiviset lampaat voivat pohjimmiltaan olla kiehtovia ja mystisiä olioita, joiden ympärille saa helposti kehitettyä mitä omituisempia juonenkäänteitä. Leonie Swannin romaanissa dekkaripuoli jääkin varjoon, kun lampaat pääsevät ääneen.

George Glenn löytyy eräänä aamuna laitumelta lapio rinnassaan. Uskolliset lampaat päättävät selvittää paimenen murhan. Murhamysteerin selvittämistä johtaa Neiti Maple, joka on lauman - ellei koko maailman - viisain lammas. Esikuva löytyy tietenkin Agatha Christien Miss Marplesta. Laumaan mahtuu koko joukko outoja nimiä ja persoonia, mm. Mopple the Whale - lihava ja nälkäinen lammas, jolla on pettämätön muisti, sekä Othello - musta pässi, jolla on neljä sarvea ja salaperäinen sirkusmenneisyys (romaanin nimistä löytyy enemmän juttua penjamin blogista).

Tarina etenee hitaasti ja rönsyilevästi, mikä johtuu pitkälti siitä, että kerronta perustuu täysin lauman sekalaisiin päähänpistoihin. Keskittymiskyky ja johdonmukaisuus kun eivät kuulu näiden(kään) lampaiden ominaisuuksiin. Rikoksen selvittämisen keskeyttävät milloin lauman sisäiset kiistat, lampaiden kummalliset katoamiset ja pelkotilat, kaksoisolennot, maukkaimpien hiiriheinien ja sokerikasvien etsiminen laitumelta sekä vihoviimeisten karitsojen edesottamuksien päivittely.

Kaiken kaikkiaan romaanin idea on kiehtova, mutta siitä olisi ehkä saanut enemmänkin irti. Ainakin lampaiden sanastoa olisi voinut kehittää pidemmälle (mm. kaikki viholliset ovat lampaiden mielestä susia tai sudenhaamuja kun taas väkivaltaisuudet ja vääryydet ovat sudetusta). Tapahtumien lopullinen kulku on pitkään yhtä sekava lukijalle kuin lampaillekin, koska mitään ei kerrota muusta kuin lampaiden näkökulmasta. Sympaattinen hyvänmielen kirja, mutta odotin ehkä enemmän.

Leonie Swann: Murha laitumella. WSOY. 2007.
Saksankielinen alkuteos: Glennkill
Suomentaja: Helen Moster

Linkit:
HS kirjat: "Lammas ratkaisee"
Savon Sanomat: Murha laitumella
WSOY: Murha laitumella
WSOY: Leonie Swann

Kommentit

  1. Minäkin luin tämän kirjan vuoden alkupuolella. Ja kuten totesit, Murha laitumella on nimenomaan hyvän mielen kirja. Jotain siinä jäi kesken tai ei ihan vakuuttanut, mutta tykkäsin siitä, kun lampaat olivat kirjassa viisaita ja päättäväisiä. Ne (he?) myös kuvattiin yksilöinä. Uudenlaista lammaskuvausta siis! ;-D Lämminhenkinen ja hauska kirja.

    VastaaPoista
  2. Minäkin luin tämän taannoin, enkä oikein vakuuttunut. Odotin rankempaa irrottelua, ja kuten Anna Elina sanoo, jokin jäi kesken, puolitiehen. Dekkarigenressä olisi revittelyn varaa! Hyvänmielen kirja, mutta vaatii oikean mielialan ja matalahkot ennakko-odotukset?

    VastaaPoista
  3. Anna Elina - Nimenomaan näin! Pidin siitä, miten lampailla oli erilliset persoonat ja luonteet, mutta silti ne olivat pohjimmiltaan yksi, yhtenäinen lauma, joka teki päätökset ja toimi yhdessä.

    Kirsi - Minunkin odotukseni olivat melko korkealla. Jos jollakulla on niin kummallinen ja outo mielikuvitus, että hän päättää yhdistää murhamysteerin ja lammaslauman, niin pitäisi tarinankin olla jotain vähän erikoisempaa! Romaani oli ihan viihdyttävä, mutta ei ehkä jää mieleen.

    VastaaPoista
  4. Kuulostaa hyvältä! :) Pitääpä käydä etsimässä opusta kirjastosta ^^

    VastaaPoista
  5. Booksoul, kiva että kiinnostuit! Olisi kiva lukea arviosi tästä (löysin blogisi vasta nyt). :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi