Siirry pääsisältöön

Leonie Swann: Murha laitumella

"Minusta meidän on selvitettävä, millaisesta ihmisestä on kyse. Sen olemme vanhalle kunnon Georgelle velkaa. [...] Ei kellään ole oikeutta iskeä häneen lapiota. Tämä on sudetusta, murha!"
[...]
"Entä kun lapiontökkääjä on löytynyt?" kysyi Heide hermostuneena. "Mitäs sitten?"
"Vaadimme oikeutta!" määki Othello.
"Oikeutta!" määkivät muutkin. Siten oli päätetty, että George Glennin lampaat selvittäisivät ainoaa paimentansa kohdanneen iljettävän murhan.

Tähänkin romaaniin tartuin alun perin erään blogikirjoituksen perusteella; tällä kertaa vuorossa oli marjiksen arvostelu. Dekkareita en juuri lue, mutta lammasdekkari kuulosti niin kummalliselta, että pakkohan tähän oli tarttua. Haruki Murakamin Suuri lammasseikkailu todisti, että fiktiiviset lampaat voivat pohjimmiltaan olla kiehtovia ja mystisiä olioita, joiden ympärille saa helposti kehitettyä mitä omituisempia juonenkäänteitä. Leonie Swannin romaanissa dekkaripuoli jääkin varjoon, kun lampaat pääsevät ääneen.

George Glenn löytyy eräänä aamuna laitumelta lapio rinnassaan. Uskolliset lampaat päättävät selvittää paimenen murhan. Murhamysteerin selvittämistä johtaa Neiti Maple, joka on lauman - ellei koko maailman - viisain lammas. Esikuva löytyy tietenkin Agatha Christien Miss Marplesta. Laumaan mahtuu koko joukko outoja nimiä ja persoonia, mm. Mopple the Whale - lihava ja nälkäinen lammas, jolla on pettämätön muisti, sekä Othello - musta pässi, jolla on neljä sarvea ja salaperäinen sirkusmenneisyys (romaanin nimistä löytyy enemmän juttua penjamin blogista).

Tarina etenee hitaasti ja rönsyilevästi, mikä johtuu pitkälti siitä, että kerronta perustuu täysin lauman sekalaisiin päähänpistoihin. Keskittymiskyky ja johdonmukaisuus kun eivät kuulu näiden(kään) lampaiden ominaisuuksiin. Rikoksen selvittämisen keskeyttävät milloin lauman sisäiset kiistat, lampaiden kummalliset katoamiset ja pelkotilat, kaksoisolennot, maukkaimpien hiiriheinien ja sokerikasvien etsiminen laitumelta sekä vihoviimeisten karitsojen edesottamuksien päivittely.

Kaiken kaikkiaan romaanin idea on kiehtova, mutta siitä olisi ehkä saanut enemmänkin irti. Ainakin lampaiden sanastoa olisi voinut kehittää pidemmälle (mm. kaikki viholliset ovat lampaiden mielestä susia tai sudenhaamuja kun taas väkivaltaisuudet ja vääryydet ovat sudetusta). Tapahtumien lopullinen kulku on pitkään yhtä sekava lukijalle kuin lampaillekin, koska mitään ei kerrota muusta kuin lampaiden näkökulmasta. Sympaattinen hyvänmielen kirja, mutta odotin ehkä enemmän.

Leonie Swann: Murha laitumella. WSOY. 2007.
Saksankielinen alkuteos: Glennkill
Suomentaja: Helen Moster

Linkit:
HS kirjat: "Lammas ratkaisee"
Savon Sanomat: Murha laitumella
WSOY: Murha laitumella
WSOY: Leonie Swann

Kommentit

  1. Minäkin luin tämän kirjan vuoden alkupuolella. Ja kuten totesit, Murha laitumella on nimenomaan hyvän mielen kirja. Jotain siinä jäi kesken tai ei ihan vakuuttanut, mutta tykkäsin siitä, kun lampaat olivat kirjassa viisaita ja päättäväisiä. Ne (he?) myös kuvattiin yksilöinä. Uudenlaista lammaskuvausta siis! ;-D Lämminhenkinen ja hauska kirja.

    VastaaPoista
  2. Minäkin luin tämän taannoin, enkä oikein vakuuttunut. Odotin rankempaa irrottelua, ja kuten Anna Elina sanoo, jokin jäi kesken, puolitiehen. Dekkarigenressä olisi revittelyn varaa! Hyvänmielen kirja, mutta vaatii oikean mielialan ja matalahkot ennakko-odotukset?

    VastaaPoista
  3. Anna Elina - Nimenomaan näin! Pidin siitä, miten lampailla oli erilliset persoonat ja luonteet, mutta silti ne olivat pohjimmiltaan yksi, yhtenäinen lauma, joka teki päätökset ja toimi yhdessä.

    Kirsi - Minunkin odotukseni olivat melko korkealla. Jos jollakulla on niin kummallinen ja outo mielikuvitus, että hän päättää yhdistää murhamysteerin ja lammaslauman, niin pitäisi tarinankin olla jotain vähän erikoisempaa! Romaani oli ihan viihdyttävä, mutta ei ehkä jää mieleen.

    VastaaPoista
  4. Kuulostaa hyvältä! :) Pitääpä käydä etsimässä opusta kirjastosta ^^

    VastaaPoista
  5. Booksoul, kiva että kiinnostuit! Olisi kiva lukea arviosi tästä (löysin blogisi vasta nyt). :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude