Siirry pääsisältöön

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Päällys: Martti Ruokonen
Edessä aukeaa tuntematon jään jähmettämä Venäjänmaa, juna kiitää, uupunutta taivasta vasten piirtyvät kirkkaina loistavat tähdet, syöksyy luontoon, pilvisen, tähdettömän taivaan valaisemaan painostavaan pimeyteen. Kaikki on liikkeessä: lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. Juna jyskyttää halki lumisen maan.

Hytti nro 6 vie Neuvostoliittoon, sen rumankauniisiin maisemiin, Siperian halki kulkevan junan hyttiin, jossa matkustavat nuori tyttö ja venäläinen mies. Moskovasta Ulan Batoriin matkaava juna puksuttaa hitaasti kohti päämääräänsä. Ohi hylättyjen, ränsistyneiden kylien, talvisten mäntymetsien, kurjuuden ja rujouden, merkillisen maan. Hytissä juodaan kuppikaupalla höyryävän kuumaa teetä ja syödään loputtomiin suolakurkkuja. Mies puhuu, kertoilee elämästään, kiroilee ja yrittää vietellä. Tyttö vaikenee, kuuntelee, vetäytyy syrjään.

En ollut aiemmin tutustunut Rosa Liksomin teoksiin eikä Neuvostoaika ole muuten erityisen tuttua, mutta Hytti nro 6 teki lähtemättömän vaikutuksen. Kirjan kieli maalasi kuvia paikoista, ihmisistä ja ajasta, jotka tuntuivat toisaalta kaukaisilta ja vierailta, mutta silti jotenkin tutuilta ja helposti lähestyttäviltä. Liksom todella osaa kuvailla maisemia ja tunnelmaa runollisesti ja maalauksellisesti: Salaperäinen tuuli repi pienen rahtilaivan kylkiä ahtojäiden keskellä ja kuusiseinäisten satamarakennusten rispaantuneista piipuista nousi ohut sinertävä savuhaiku.

Huomasin viimeistään kirjan loppuvaiheessa, että elin vahvasti päähenkilön, tytön, tunteissa mukana. Vaikka tyttö ei tainnut puhua pukahtaa koko kirjan aikana kertaakaan, häneen pystyi silti samastumaan yllättävän hyvin. Matkan alussa, kun tyttö huomasi kauhukseen päätyneensä kiroilevan, kovaäänisen miehen kanssa samaan hyttiin, niin minäkin huomasin ahdistuvani tytön mukana: miten niin muka hyttiä ei voi vaihtaa? Joudutaanko tässä nyt oikeasti kuuntelemaan/lukemaan tuon hullun höpötyksiä koko matkan ajan?! Vähitellen kiinnostuin miehen puheista ja persoonasta ja lopussa tunsin varmaan samanlaista helpotusta kuin tyttökin, kun matkustajat löysivät toisensa vielä määränpäässäkin.

PIENTÄ SPOILAUSTA:
En pitänyt kirjan loppuvaiheista. Ulan Batoriin pääsy oli jotenkin pettymys: tässäkö tämä sitten oli? Tuntui vähän siltä, että niin kauan, kun tyttö ja mies olivat matkalla suljetussa hytissä, niin tarina - kuten junakin - kulki eteenpäin ja pysyi kasassa. Mutta heti kun matkustajat jäivät pois kyydistä ja erosivat toisistaan, myös tarinan punainen lanka hävisi ja hajaantui. Ehkä tässä tapauksessa matkan tarkoitus ei ollut määränpää vaan nimenomaan se matka. :)
/SPOILAUS LOPPUU.

Tytön matkakumppani oli minusta todella mielenkiintoinen hahmo. Toisaalta hän oli karkea ja suorapuheinen ja ehdotteli tytölle kaikenlaista, mutta pohjimmiltaan hän käyttäytyi yllättävän kohteliaasti ja vieraanvaraisesti. Mieshän jakoi omat eväänsä mukisematta tytön kanssa heti matkan ensimetreiltä lähtien ja rivoista puheistaan huolimatta riisuutui aina "häveliäästi" tytön ollessa läsnä (tämä häveliäisyys mainitaan kirjassa useampaan kertaan!). :) Eli monitasoisempi hahmo kuin miltä alussa vaikuttaa...

Romaanista tuli mieleen Andreï Makinen Elämän musiikki, jota suosittelen lämpimästi, jos joku kaipaa tämän jälkeen vielä toisen annoksen talvista junamatkaa halki Siperian. :) Siinä matkustajana on nuori pianistinalku Aleksei, jotka on matkalla Neuvostoliiton halki Moskovaan päin. Kirjasta on jäänyt mieleen erityisesti se, miten aina vaan lumen ja pakkasen keskeltä putkahtaa uusi puoliunohdettu pikkuasema, jossa kansan kirjo muorista huoriin odottaa junaa, joka tulee ehkä joskus ja vie jonnekin pois. Tai sitten ei... Makinen romaanissa on samaa rumaa arjen lohduttomuutta sekoitettuna kirpeänkatkeraan nostalgiaan kuin Hytti nro 6:ssa, mutta huumoria ja teräviä huomioita siinä ei ole puoliksikaan niin paljon kuin Liksomin teoksessa.

Viime vuoden Finlandia-voittajaa on luettu myös mm. marjiksen, Hannan, Susan, Inan, Sannan, peikkoneidon, Jennin ja Jokken blogeissa. Yllättävän moni muu bloggaaja on ollut pettynyt tai ei ainakaan varauksettoman innostunut tästä romaanista, mielenkiintoista...

Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY. 2011. 187 sivua.

RosaLiksom.com
WSOY: Hytti nro 6
HS kirjat: "Kyllä Siperian-juna opettaa"

Kommentit

  1. Minä en tosiaan innostunut tästä, mutta kiva että sinä tykkäsit!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hämmästelin itsekin, kun kävin arvostelua kirjoittaessani lukemassa muiden mielipiteitä ja niin moni oli ollut pettynyt! Mutta ehkä tässä tapauksessa oli hyvä, että välttelin muiden arvioiden lukemista etukäteen - ainakaan ei ollut mitään ennakko-odotuksia kirjalle. :)

      Poista
  2. Kiitos linkkauksesta, ja hyvästä arviosta.

    Minä koin junan pysähdyspisteet ja Ulan Batorin ehkä hieman mielnkiintoisempana, joskin Ulan Batrissa oli myös sellaista, mistä en pitänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vain! :) Minustakin pysähdykset ja satunnaiset vierailut pikkukylissä matkan varrella olivat mielenkiintoisia, mutta varsinainen päämäärä oli vähän toisenlainen kuin ehkä odotin...

      Poista
  3. Mie pidin teoksesta paljon, ja syytä onkin, sillä teen siitä graduni.
    Lopussa oli silti tosi hieno juttu: "Hän oli valmis palaamaan Moskovaan! Moskovaan!" Tsehovin Kolmessa sisaressa on samanlainen kohtaus. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, jos tuntisin Venäjän kirjallisuutta vähän paremmin, niin tuollaisista viittauksista olisin varmasti saanut enemmän irti!
      Tsemppiä gradulle, hienon kirjan olet valinnut aiheeksi! :)

      Poista
    2. Ahaa, tämäkin! Mitenköhän monta tällaista viitettä vilisti junan lailla silmieni ohi! Aarreaitta kirjallisuustutkijalle, totesin omassa tekstissäni.

      Poista
  4. Minusta tuntuu, että jos lukisin tämän teoksen uudelleen nyt 2,5 kk:n tauon jälkeen, voisin pitää enemmän kuin joulukuussa. Tulisi varmaan enemmän vain makusteltua lauseita, kieltä, maisemia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kyllä varmasti kestää toisenkin lukukerran! :)

      Poista
  5. Kiitos hienosta arviosta. Minäkin pidin paljon tästä kirjasta, Liksomin teksti kuvaa hienosti sekä ympärillä olevaa maisemaa että tytön mielenmaisemaa. Kaikesta huomaa, että Liksom todella tuntee kuvaamansa asiat.

    Kiitos tuosta Makine-vinkistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi. :) Minäkin ihastelin sitä, kuinka yksityiskohtaisesti ja tarkasti Liksom on onnistunut pääsemään sisään menneeseen aikaan ja tunnelmiin.
      Ja Makineen kannattaa ehdottomasti tutustua!

      Poista
  6. Hieno ja innostava arvio! Itse jouduin tekemään aika paljon lukijatyötä, että aloin tästä pitää. Vieläkään en hihku, mutta ehdottomasti taitavasti kirjoitettu kirja tämä on. En voinut mitään sille, että vertasin tyylillisesti ja kokemuksena tätä Ketun Kätilöön.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi