Siirry pääsisältöön

Joni Pyysalo: Ja muita novelleja

Päällys: Jussi Karjalainen
Kasvain oli pahanlaatuinen. Syöpä. Levinnyt. Sädehoito ei auttanut, tukka jäi harjaan. Ensimmäisen, radikaalin leikkauksen jälkeen ei voinut leikata uudestaan. Vatsalaukku oli pelkkää kasvainta.
Toivoin kuolemaa hänelle jota ilman en voinut elää. Mikään ei siihen valmistanut.

Tähän novellikokoelmaan en olisi varmastikaan osannut tarttua, jos en olisi lukenut siitä positiivisia arvioita useista eri lehdistä sekä mm. Kiiltomadosta. Kirjablogeista kokoelma on ollut esillä ainakin Erjan blogissa. 

Kokoelma sisältää kahdeksan novellia, joiden aihepiirit vaihtelevat ekoahdistuksesta peliriippuvuuteen, syöpään kuolevan naisen aviopuolison tuskasta kirjailijan omiin pohdintoihin novellien kirjoittamisprosessin aikana.

Joni Pyysalon minimalistista tyyliä korostaa jo se, että kokoelman otsikosta on vedetty osa mustalla tussilla yli. Ihan samanlaista kikkailua ei itse kirjan sivuilla - onneksi - esiinny muuten kuin viimeisessä novellissa. Sen sijaan novelleihin on ripoteltu runsaasti alaviitteitä, jotka selventävät esim. tiettyä kirjallisuusviittausta lukijalle. Näin kirjoitusprosessi on tavallaan tehty näkyväksi.

Osa novelleista on suorastaan nerokkaita kuvauksia ihmisistä, jotka ajautuvat ns. ojasta allikkoon. Esimerkiksi "Kakkoslaatu" kertoo naisesta, joka päättää kerrankin hoitaa autonkorjauksen ilman miehensä apua. Naisen pettymys ja avuttomuus on suuri, kun halpa korjaamo osoittautuukin huijariyritykseksi. Tapaus saa naisen myös pohtimaan uudelleen oman avioliittonsa korjausyrityksiä.

Suosikkini on ehkä "Tee ilman marmeladia", joka kertoo nuoren miehen pakkomielteisestä nettipelaamisesta. Peliriippuvuus johtaa lopulta psykoosiin, jossa mies alkaa elää pelaajaverkoston luomassa rinnakkaistodellisuudessa. Pelottava ja ajankohtainen aihe...

Sen lisäksi "Pilkkijakkara"-niminen novelli, josta yllä oleva sitaatti on peräisin, on varmasti pysäyttävin ja koskettavin kuvaus syöpää sairastavan ihmisen omaisen tuntemuksista, jonka olen koskaan lukenut. Minimalistinen, riisuttu teksti tuntuu jotenkin lohduttoman lopulliselta: Tilanne on tämä. Ei voi mitään. Tätä novellia oli jopa vaikea lukea, koska se tuli niin lähelle.

Loput novellit sen sijaan jäivät etäisiksi; en päässyt niiden "sisälle" samalla tavalla. Niissä taas Pyysalon lyhyistä, toteavista lauseista koostuva tyyli jotenkin vieraannutti. Suhtauduin kokoelmaan siis aika kaksijakoisesti. Toisaalta pidin - paljon. Toisaalta koin abstraktin tyylin välillä aika hankalaksi. Mutta sen verran erikoinen lukukokemus tämä oli, että suosittelen kuitenkin lämpimästi! :)

Joni Pyysalo: Ja muita novelleja. WSOY. 2011. 161 sivua.

WSOY: Ja muita novelleja
Kiiltomato/Tapio Salomaa: "Ihminen on ihmiselle mursu"
Parnasso: "Ikään kuin minimalisti"
HS kirjat: "Oranssit mursut muistuttavat toivosta"

Kommentit

  1. Minulla on tämä juurikin kirjastosta lainassa, joten lähiaikoina pääsen testaamaan, mitä itse olen mieltä Pyysalosta. Kiinnostavalta vaikuttaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla! Käyn sitten lukemassa, mitä pidit kirjasta. :)

      Poista
  2. Mulla oli tähän kirjaan niin suuret odotukset, että vaikka novellit olivat hyviä, silti vähän petyin. Kannen idea on niin hauska ja olin kuullut markkinointikierroksella olleen kirjailijan niin innostuneesti ja hauskasti kertovan novelleista, että kuvittelin vissiin saavani luettavaksi jotain elämää suurempaa.

    Mutta vahva tunnelma näissä monissa on, mulle on parhaiten jäänyt mieleen ekan novellin salaperäisyys ja Pilkkijakkaran lohduttomuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakin jäi harmittamaan jokin epätasaisuus kokoelmassa. Osa novelleista oli vahvoja ja kiinnostavia, osa taas pienoisia pettymyksiä joista ei saanut kunnon otetta.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi