Siirry pääsisältöön

Joel Haahtela: Traumbach

Kansi: Päivi Puustinen
Mies nimeltä Traumbach näyttää olevan hivenen lähempänä. Hänen elämänsä alkaa hahmottua, tai ainakin tuon kohtalaisen suppean elämän ääriviivat. Mies asuu Johannes-Dick-Strassella, numerossa 13. Mutta koska Traumbach ei viettänyt yötään kotona, hänen täytyy olla jossain toisaalla, ja nyt tuo toisaalla olo askarruttaa Jochenin mieltä.

Traumbach ei lumonnut tai ihastuttanut samalla tavalla kuin ne pari muuta Haahtelan romaania, jotka olen lukenut. Vaikea sanoa miksi, mutta jälkimaku oli jotenkin pettynyt: tässäkö tämä nyt sitten oli?

Nuori mies, Jochen, saapuu tuntemattomaan kaupunkiin haastattelemaan miestä nimeltä Traumbach. Jochen ei kuitenkaan pääse keskustelemaan Traumbachin kanssa, koska haastateltava tuntuu välttelevän tai pakenevan miestä. Moni kysymys askarruttaa lukijaa läpi kirjan: Kuka on Traumbach? Miksi hänet täytyy löytää? Mitä tapahtuu jos ja kun miehet tapaavat toisensa? Asetelma ei tietenkään ole niin yksinkertainen kuin miltä aluksi näyttää...

Pidin kirjassa siitä, miten kertojaääni johdattelee lempeästi lukijaa hänen seuratessaan Jochenin liikkeitä kaupungissa. Aivan kuin kertoja - ja lukija - todella kulkisivat Jochenin vierellä. Kertoja on kuin jonkinlainen ulkopuolinen selostaja ja sanookin jossain vaiheessa: Tarinan selostaminen on sikäli kiehtovaa, ettemme todellakaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Aivan kuin henkilöhahmo, Jochen, määräisi tarinan suunnan, vaikka on itse selvästi hukassa etsintäretkellään.

Kirjan kieli ei häikäissyt samalla tavalla kuin muissa lukemissani Haahtelan teoksissa. Esimerkiksi se, että Rouva Zuckmayerin nimessä sanotaan olevan kärpäspaperimaista tahmeutta pistää toki lukiessa pysähtymään ja maistelemaan nimeä suussa, mutta kärpäspaperimaista tahmeutta saa siitä kyllä minusta hakemalla hakea. :)

Traumbachia on luettu myös mm. Karoliinan, Sannan, Mari A:n, Saran, Tuulian ja Marian blogeissa.

Joel Haahtela: Traumbach. Otava. 2012. 112 sivua.

Otava: Traumbach
Otava: Joel Haahtela
HS kirjat: "Sulavaa, mutta liian opettavaista"

Kommentit

  1. Minullekaan Traumbachista ei tullut suosikkihaahtelaani. Pidin kuitenkin kirjasta kovasti jo sitä lukiessani, ja se on selkeästi niitä teoksia, joiden arvo nousee mielessäni, kun aikaa lukukokemuksesta kuluu. Kirjan lukemisesta on nyt reilu kuukausi, ja jo nyt ajattelen sitä vielä suuremmalla lämmöllä kuin välittömästi lukemisen jälkeen. :)

    Kiitos linkityksestä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin viihdyin kirjan parissa sitä lukiessa, mutta jotenkin odotin koko ajan käännettä parempaan suuntaan ja petyin, kun sitä ei tullutkaan. Vähän laimea jälkimaku siis jäi...

      Poista
  2. Hymyilyttävä arvio tästä, kiitos! Minulla on Traumbach vielä lukematta mutta odotan sitä kyllä kiinnostuksella. Kertojaratkaisu ainakin vaikuttaa mielenkiintoiselta.

    Kärpäspaperimainen tahmeus :))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännä kertojaääni on kyllä kirjan mielenkiintoisinta antia omasta mielestäni! :)

      Ja kärpäspaperimaisen tahmeudenhan voi täysin kuvitella mielessään! ;)

      Poista
  3. Olen kanssasi aika lailla samaa mieltä. Luin kirjan heti tammikuun alussa ja nyt kun lukemisesta on aikaa noin kaksi kuukautta, pidän edelleen Traumbachin kertojanäänen lempeydestä. Silti on hieman sellainen olo, että Haahtela kierrättää omia maneerejaan. Onneksi Haahtela on keskinkertaisenakin hyvä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan, unohdin postauksessani mainita, että minua ärsytti myös se, miten vahvasti Haahtela tuntui toistavan Elena-romaanin teemaa! Siinäkin mies yrittää tavoitella mystistä henkilöä lukijalle tuntemattomasta syystä. Mutta Elenasta pidin paljon enemmän kuin tästä! :)

      Poista
  4. Minusta tämä oli kyllä aika ihana. Toisaalta se oli vasta toinen Haahtelani (ja nyt olen lukenut kolme, enkä ainakaan vielä ole kyllästynyt toistuviin teemoihin tai maneereihin). :) Se ihana kesäinen, seisahtanut tunnelma on vieläkin vahvana mielessäni..

    Ai miten hauskaa muuten, että olet lukenut tuon Suvanto-kirjan! Odotan arviotasi siitä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi