Kirjanurkkaus

Päällys: Martti Ruokonen Birge itkee yhä lastenhuoneessa niin että äiti ei saa unta. Äiti pukee päällensä nyppyläpipon ja tuulitakin. Menen tuvasta eteiseen kysymään mikä hätänä. Äiti etsii peilipöydän laatikosta kalastajalankaa, se aikoo mennä liiteriin hirttämään itsensä. Otetaan rauhallisesti, Birge nyt on tuollainen, yritän keksiä, mutta äiti sanoo että jos itkeminen ei lopu niin hän menee ja hirttäytyy. Kuten yllä olevasta lainauksesta käy ilmi, Kreetta Onkelin esikoisteos, Ilonen talo , on kaikkea muuta kuin 'ilonen'. Romaani sijoittuu Luhangan kirkonkylään Keski-Suomessa. Minäkertoja Ruut on kirjan alussa alle kouluikäinen. Isosisko Birge on tokaluokkalainen, kun isä kuolee tuvan sohvalle. Äiti on alkoholisoitunut eikä osaa huolehtia tytöistä. Välillä käydään sijaisperheissä, välillä mummon ja papan hoivissa. Ravintolaillan jälkeen äiti saattaa sammua Datsuniin kesken kotimatkan. Kun kotona käy vieraita miehiä öisin, tytöt laittavat lastenhuoneen oven lukkoon. B...

Minä haluan omaksua itselleni radikaalit mutta humaanit ja perustellut poliittiset periaatteet, joista voin kiivaasti mutta järkevästi käydä debattia puisen keittiönpöydän ääressä ja sanoa sellaisia juttuja kuin "määrittele mitä tarkoitat!" ja "lähtökohtasi ovat perusteiltaan väärät!" ja käyttää itsevarmasti sellaisia sanoja kuin "eponyyminen" ja "solipsistinen" ja "utilitaristinen" sekä äkkiä huomata, että aurinko on noussut ja että keskustelu on kestänyt koko yön. Brian Jackson pääsee pakenemaan alkoholisoituvan äitinsä luota, työnväenluokkaisesta kotikaupungistaan yliopistoon opiskelemaan englantilaista kirjallisuutta. Brianin odotukset ovat korkealla: yliopistossa hänestä tulee sivistynyt, älykäs ja ennen kaikkea suosittu. Brian näkee jo itsensä keskustelemassa syvällisesti runoudesta, syömässä eksoottisia ruokia ja iskemässä eteerisen kauniita ja älykkäitä opiskelijatyttöjä. Maailma on avoin, kaikki on mahdollista. Paluu maan...

Ajattelin pienimuotoisena kesäprojektina lukea läpi yhtä lapsuuteni lempisarjoista eli Viisikkoa. Vähän arvelutti tarttua Viisikoihin näin monen vuoden jälkeen; ne olivat minulle lapsena todella rakkaita eikä lukukokemus tietenkään enää voinut olla samanlainen. Toisaalta kiinnosti lukea kirjoja uudelleen nyt aikuisen näkökulmasta ja katsoa, mitä uutta niistä nousee esiin. Viisikon legendaariset seikkailut alkavat siitä, kun Leo, Dick ja Anne passitetaan epäsosiaalisen serkkunsa Paulan/Paulin perheen luo kesäloman ajaksi. Serkukset tutustuvat vähitellen toisiinsa ja ryhtyvät selvittämään Paulin omistaman Kirrin-saaren ja sen linnan raunioita kuvaavan kartan arvoitusta. Ensimmäisenä panin merkille, että lapset ovat kirjassa nuorempia kuin muistin: heistä vanhin, Leo, on 12-vuotias; Dick ja Pauli ovat 11 ja Anne on 10. Mielikuvissani olen aina jotenkin kuvitellut heidät enemmän teineiksi, mutta ilmeisesti he vanhenevat jonkin verran sarjan myötä, joten saattaa olla, että mielikuvani...

- Liikaa ihmisiä, ei ravintoa, vaikka uusia erikoisolosuhteita sietäviä kasveja yritettiin kehittää. Ilmasto muuttui, kuivuus levisi yhä pohjoisemmaksi. Sotia ja konflikteja. Kansallisvaltioita kaatui sisällissotiin, levottomuudet ja kansainvaellukset lisääntyivät. Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen yhdessä kirjoittama Routasisarukset , joka aloitti samannimisen scifisarjan, oli yksi viime vuoden positiivisimmista yllätyksistä lukemieni kirjojen joukossa. Kotimainen scifi- ja fantasiakenttä on minulle melko vieras, joten luin kirjan ilman sen kummempia odotuksia. Yllätyin siitä, miten laadukasta, kunnianhimoista ja monitasoista nuorten scifiä kotimaastakin löytyy. Ahmin kirjan pikavauhtia ja jäin malttamattomana odottelemaan toista osaa. Ja kuinkas sitten kävikään? Nappasin Hiekkasotilaat pian sen ilmestymisen jälkeen kirjaston hyllystä mukaani. Heti ensimmäisillä sivuilla huomasin, että olin täysin unohtanut Routasisarusten perusjuonen ja ennen kaikkea kirjan lopun. Hiekkasotil...

Tunne alkoi Jaanan kurkunpäästä ja levisi hiljalleen alaspäin, kaulaan, rintaan, sydänalaan. Hän mietti tunnettaan. Se ei ollut kuuma, vaikka baari oli hikinen. Ei liioin kylmä. Tunne oli pikemminkin kuin raskas rapiseva kääre, johon Jaanaa kiedottiin. Voin aivan rehellisesti sanoa, että Tuuve Aro on yksi suosikkikirjailijoistani kotimaisten novellikokoelmien saralla. Myös Aron esikoisromaani Karmiina oli huikea, ja viimeisin novellikokoelma Merkki sai minutkin (paatuneen novellifoobikon) haikailemaan uusien, absurdien ja erikoisten tarinoiden perään. Nyt odotus palkittiin uudella kokoelmalla. Novellikokoelman nimi saattaa tuoda mieleen lähinnä jotain erotiikkaan liittyvää, mutta todellisuudessa se viittaa brittiläisen elokuva-alan tohtori Samuel L. Brimstonen keksimään nimitykseen filmiprojektorille. Himokone , eli välähdyksiä pimeässä , kuten kokoelman alaotsikko kuuluu, onkin eräänlainen intertekstuaalinen tutkielma elokuvista, niiden katsomisesta ja tulkinnasta. Jokaine...

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun luonani ei käy koskaan kukaan. Vielä enemmän pahoitin mieleni, kun Kolehmainen koputti oveen ja sanoi tulevansa kylään. Kyllä pidetään etäisyydet. Alle metrin päähän ei tule kuin seitsemän ihmistä ja Tepon Jaakko, jos sen jossain tapaisin. Tankilla tai kahvipakettia ostamassa. Kyllä osaa Tuomas Kyrö kirjoittaa. Kyllä ei ole lukijalla valittamista. Näiden tarinoiden parissa viihtyy varmasti hetken jos toisenkin. Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike ei varmastikaan tuota pettymystä niille tuhansille ihmisille, jotka ovat jo tutustuneet Mielensäpahoittajaan kirjana tai äänikirjana. Jälkimmäinen on pojottanut Suomen myydyimpien kirjojen listalla kuukausikaupalla. Viime kuukausina Mielensäpahoittaja on ollut toiseksi myydyin kirja ja sen edelle on kivunnut vain tämä uusin "jatko-osa". Kyllä kutkuttelee hämmentävän monen suomalaisen nauruhermoa tällainen leppoisa, vanhan miehen jurnuttaminen ja purnaaminen. Siinä missä ensimmäisessä ...

Sinä yönä muistin Annin. Tytön, jonka tunsin, kun olin pieni. Leikimme keijuja. Kaakaomukin pohjalle muodostunut mudanmusta sakka oli voimajuomaamme. Valutimme sitä lusikkalammesta kielen kärjelle ja sitten juoksimme metsään. Tai siis lensimme. Jalat olivat siivet. Eeva Rohaksen Keltaiset tyypit on roikkunut TBR-listallani varmaan ilmestymisestään lähtien eli lähes kahden vuoden ajan... En yhtään muista, minkä blogi- tai lehtiarvion kautta novellikokoelma alun perin päätyi luettavien listalle tai mikä siinä nimenomaan kiinnosti. :) Luin kuitenkin teoksen vihdoin viimein. Kokoelman kahdeksan novellia viihdyttivät aikansa, mutta eivät jääneet mieleen. Ensin on kuitenkin ihan pakko moittia hieman takakannen epämääräistä yritystä kuvailla novellikokoelman punaista lankaa. Eli sarjassamme 'todella hämärät takakannen tekstit, jotka eivät ihan hirveästi kerro potentiaaliselle lukijalle': "Keltaiset tyypit vaatii katsomaan pimeää maisemaa, jossa on sittenkin jotain nähtävä...

Hän oli kuukausi kuukaudelta epävarmempi siitä, mihin kuului alapuolella leviävässä kaupungissa, jossa ihmiset liikkuivat ympäriinsä. Kerran hän oli uskonut olevansa terävä. Uskonut että hän ehkä yltäisi jonkinmoisiin saavutuksiin. Ei niin suuriin kuin lentokentällä käyskentelevät ihmiset, mutta keskivertoihin. Katolla hänen oli mahdollista laistaa sitä, mitä hänestä oli Annawadissa tullut, vaikka olikin paikalla varkaissa. Näin ajattelee nuori Sunil tarkkaillessaan ihmisiä lentokentän parkkihallin katolta käsin. Sitten hän livauttaa juuri varastamansa alumiinilistat piiloon housuihinsa, hiipii ohi vartijakoppien ja poliisiaseman ja palaa Annawadin slummiin kuorma-auton lavalle nukkumaan. Seuraavana iltapäivänä hän on taas lentokentän pysäköintialueella varastamassa mopoautoista rengaslukkoja myytäväksi. Katherine Boon kirja on lähes neljän vuoden taustatyön tulos. Boo keräsi aineistoa, haastatteli Annawadin slummin asukkaita ja perehtyi viranomaisten asiakirjoihin ja tilastoihin...

Hän keksi sanoja saavutetulle ja löydetylle, katoavalle ja pysyvälle, sanoja, jotka olivat pitkään uinuneet hänessä kuten kyky rakastaa jotain ihmistä niin kuin hän rakasti tätä, jota tuskin tunsi. Hän oli löytänyt rakkauden sattumalta, sitä etsimättä, hetki, katse, kaksi silmää oli riittänyt. Tätä romaania en olisi löytänyt ilman Hesarin arvostelua , joka nimesi sen yhdeksi tämän kevään hienoimmista käännösromaaneista. Viimeaikaisen kirjablogien ja "harrastelijakritiikin" ympärillä pyörineen keskustelun lomassa myös ns. "ammattilaiskritiikki" osoittautuu joskus varsin hyödylliseksi nostamalla yllättäen esiin pienempien kustantamojen helmiä. :P Väärään aikaan on tosin onneksi löytänyt tiensä myös muutaman blogistin hyppysiin: sitä on kehunut mm. Hanna , joka kuvailee romaania vangitsevaksi ; Tuulia , joka uskoo muistavansa kirjan vielä pitkään; sekä Kirjavinkkien Tuija , jonka mielestä romaani on pieni helmi . Romaani todellakin onnistuu vangitsemaan heti alk...

Ensimmäistä kertaa Einarille valkeni, että hän oli kaksi ihmistä. Samalla hän tajusi, että hänellä ja Lilillä oli jotain yhteistäkin: osterinsiniset keuhkot, kurttuista mopsinpäätä muistuttava tykyttävä sydän ja silmät, jotka punoittivat usein väsymyksestä. Mutta päässä tuntui olevan kahdet aivot, kuin kahtia halkaistu saksanpähkinä. Einarin aivot ja Lilin aivot. Kiinnostuin David Ebershoffin Tanskalaisesta tytöstä alun perin Kirjojen keskellä -blogin Maijan arvion ansiosta. Tositarinaan perustuva kertomus tanskalaisesta Einar Wegeneristä, jolle tehtiin yksi maailman ensimmäisistä sukupuolenkorjausleikkauksista, kuulosti niin erikoiselta, että pakkohan siihen oli tarttua. :) Kööpenhaminalainen, keski-ikäistyvä taiteilijapariskunta, Einar ja Greta, viettää boheemia, huoletonta elämää. Menestyvä Einar maalaa synkkiä maisemakuvia, kun taas Greta keskittyy muotokuviin. Eräänä päivänä Greta kaipailee mallia erään maalauksensa viimeistelyyn ja käskee Einarin poseeraamaan hänelle nai...

I was born with a talent. Not for dance, or comedy, or anything so delightful. I've always had a knack for school. Everything that was taught there, I could learn: quickly and without too much effort. [...] This is not to say that my education was always easy for me. When Ma and I moved to the U.S., I spoke only a few words of English, and for a very long time, I struggled. Girl in Translation has been read and praised in many Finnish book blogs, especially last year when its translation, Käännöksiä , was published. This book was on my To-Be-Read list for a long time before I finally bought it and read it. Although the book is - as its name implies - about translations and translating, I wanted to read it as the untranslated, original English version. The novel tells the story of Kim Chang and her mother, who immigrate to New York from Hong Kong. They are given the chance to start a new life in a new country, thanks to a seemingly helpful relative. But the promised land isn...

Kesäkuussa tuli taas luettua vähän enemmän kuin toukokuussa. Kuukauden lukusaldoon mahtuu mukaan pari romaania, kolme novellikokoelmaa, yksi nuorten fantasiakirja sekä viimeisenä vaan ei vähäisimpänä... yksi Viisikko ! Ajattelin nimittäin nostalgiatrippailla vähän kesän mittaan ja lueskella lapsuuden suosikkejani Enid Blytonin Viisikko -sarjan muodossa. Ainakin ensimmäisen kirjan (sarjan kirja #2) perusteella lomillaan seikkailevien brittilapsukaisten viehätysvoima on säilynyt, vaikka nyt lukiessa panee merkille ehkä vähän erilaisia asioita kuin lapsena. Mutta Viisikosta vielä enemmän asiaa myöhemmin omassa päivityksessään . Kesäkuun luetut: Alain Claude Sulzer: Väärään aikaan Katherine Boo: Kätkössä kauniin ikuisen Eeva Rohas: Keltaiset tyypit Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike Tuuve Aro: Himokone Enid Blyton: Viisikon uudet seikkailut Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Hiekkasotilaat Alain Claude Sulzerin kirjan luin pelkästään Hesarin harvinaisen palj...

Kannen kuva: Mike Powell Hän puhuu arkisesta asiasta selkeällä kielellä ja kuitenkin hänen aiheensa on suuri tabu, josta ei pidä puhua. Aiheesta ei ole aikaisemmin keskusteltu, siitä ei ole voitu keskustella, ei lehtien palstoilla eikä juhlallisissa illallispöydissä. Hän puhuu silti ja käyttää puheenvuoron seksuaalisista vähemmistöistä urheilussa. Naiset katsovat toisiaan ja minäkin nyökkään heidän mukanaan, ymmärtävästi, kauhistellen. Hän puhuu minusta, eikä vierustoverini tiedä, että tämä nainen puhuu juuri minusta. Nyt EM-kotikisojen ja kesäolympialaisten vuonna suomalaisen huippu-urheilijan kirjoittama romaani tuntuu erityisen ajankohtaiselta. Entinen pituushyppääjä ja kolmiloikkaaja Heli Kruger on urheilu-uransa jälkeen julkaissut kaksi romaania, Olen koskettanut taivasta (2005) ja Pidä minusta kiinni (2007). Näistä ensimmäinen oli roikkunut lukulistallani jo pitkään ja käsittelee melko arkaluonteista tabuaihetta: seksuaalivähemmistöjä huippu-urheilun parissa. Suhtaudu...