Siirry pääsisältöön

Katherine Boo: Kätkössä kauniin ikuisen

Hän oli kuukausi kuukaudelta epävarmempi siitä, mihin kuului alapuolella leviävässä kaupungissa, jossa ihmiset liikkuivat ympäriinsä. Kerran hän oli uskonut olevansa terävä. Uskonut että hän ehkä yltäisi jonkinmoisiin saavutuksiin. Ei niin suuriin kuin lentokentällä käyskentelevät ihmiset, mutta keskivertoihin. Katolla hänen oli mahdollista laistaa sitä, mitä hänestä oli Annawadissa tullut, vaikka olikin paikalla varkaissa.

Näin ajattelee nuori Sunil tarkkaillessaan ihmisiä lentokentän parkkihallin katolta käsin. Sitten hän livauttaa juuri varastamansa alumiinilistat piiloon housuihinsa, hiipii ohi vartijakoppien ja poliisiaseman ja palaa Annawadin slummiin kuorma-auton lavalle nukkumaan. Seuraavana iltapäivänä hän on taas lentokentän pysäköintialueella varastamassa mopoautoista rengaslukkoja myytäväksi.

Katherine Boon kirja on lähes neljän vuoden taustatyön tulos. Boo keräsi aineistoa, haastatteli Annawadin slummin asukkaita ja perehtyi viranomaisten asiakirjoihin ja tilastoihin. Tuloksena on häkellyttävä mosaiikkimainen kuvaus slummin asukkaiden arjesta, jolle ominaista on ennen kaikkea sinnikäs selviytyminen keinolla millä hyvänsä. Nuori Abdul pyörittää jätteidenlajittelybisnestä. Kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti Asha käyttää hyväkseen viranomaisten korruptiota noustakseen johtavaan asemaan slummiyhteisössä. Nuori Sunil punnitsee riskejä ja mahdollisuuksia viereisen lentokentän ja loistohotellin roska-astioiden ryöväämisessä. Yksijalkainen Fatima ansaitsee elantonsa myymällä itseään.

Täytyy myöntää, että etukäteen suhtauduin kirjaan melko kriittisesti: miten muka amerikkalainen toimittaja-kirjailija pystyy kirjoittamaan todenmukaisen, yksityiskohtaisen kuvauksen siitä, millaista arki intialaisessa slummissa oikeasti on? Onko ulkomaalaisen naistoimittajan ylipäänsä mahdollista päästä tarpeeksi lähelle ihmisiä ja nähdä heidän elämänsä objektiivisesti ilman surkuttelua, kauhistelua ja kärjistämistä?

Boo itse suhtautuu kuitenkin valitsemaansa aiheeseen nöyrästi ja itseensä kriittisesti. Kirjan jälkisanoissa hän kertoo, että mentyään naimisiin intialaisen miehen kanssa hän menetti pian kärsivällisyytensä siihen, miten yksipuolisen stereotyyppisesti Intian kurjuutta esiteltiin ulkopuolisille. Hän väsyi näkemään valokuvia laihoista, slummeissa asuvista lapsista ja halusi kauhistelun sijaan pureutua köyhyyden ja epätasa-arvon perimmäisiin syihin ja seurauksiin.

Huolimatta siitä, että Boo oli jo tutkinut Yhdysvaltain köyhien yhteisöjä ja kirjoittanut niistä kirjoja vuosien ajan, hän kertoo tiedostaneensa, ettei ollut mikään Intia-asiantuntija: Enhän ole intialainen, en tunne maan kieliä ja minulta puuttuu aihepiirin syntyperäinen tuntemus. Silti hän päätti uskaltaa kirjoittaa kirjan intialaisesta slummissa.

Boo moittii erityisesti sitä, että useimmat Intian slummeista kertovat romaanit ja tietokirjat keskittyvät joko kauhistelemaan ja kärjistämään asukkaiden kurjuutta tai sitten esittelemään uskomattomia, 'ryysyistä rikkauksiin' -tyyppisiä selviytymistarinoita. Slummien asukkaat nähdään useimmiten pyhimysmäisinä uhreina, säälittävinä raukkoina tai olosuhteiden vankeina, jotka kaipaavat pelastusta (joka monissa kirjoissa saapuu valkoisten länsimaalaisten muodossa...). Boo huomauttaa, että ne slummien asukkaat, joihin olin ehtinyt Intiassa tutustua, eivät olleet myyttisiä eivätkä liioin säälittäviä. Eivätkä taatusti saamattomia.

Kätkössä kauniin ikuisen -kirjan henkilöt ovat toki olosuhteidensa uhreja, mutta osaavat myös käyttää näitä samoja olosuhteita häikäilemättä hyväkseen. Avuttomia he eivät missään tapauksessa ole. Monesti köyhien ja rikkaiden epätasa-arvoa korostavissa kirjoissa köyhät esiintyvät rehellisyyden ja oikeudenmukaisuuden perikuvina, jotka saavat tahtomattaan kärsiä rikkaiden korruptoituneisuudesta ja julmuudesta. Boon kirja ei ole näin mustavalkoinen: köyhät eivät ole sen kummempia moraalinvartijoita kuin muutkaan. Hekään eivät epäröi varastaa, valehdella, huijata tai käyttää äärimmäisiä keinoja saavuttaakseen sen, mitä haluavat. Köyhyys ei välttämättä tee ihmisestä sen jalompaa kuin muistakaan.

Silti lukiessa välillä melkein toivoi, ettei kirja olisi totta vaan pelkästään mielikuvituksen tuotetta. Sitä lukee helposti kuin fiktiivistä romaania, koska slummin arki tuntuu välillä liian epäinhimilliseltä ja raastavan epäoikeudenmukaiselta ollakseen totta. Viimeistään jälkisanoissa kuitenkin paljastuu, että kaikki romaanin henkilöt ovat todella Boon haastattelemia ja tapahtumat dokumentoituja.

Kirjan surullisenkaunis nimi tulee siitä, että Annawadin slummi on kätevästi piilotettu Mumbain lentoasemantiellä ajavien turistien silmiltä tien viereen rakennetun alumiiniaidan taakse. Aitaan on kiinnitetty lattialaattoja mainostavia julisteita, joissa lukee koko aidan pituudelta toistuva mainoslause, "Ikuisesti kaunis, ikuisesti kaunis, ikuisesti kaunis...". Tämän "ikuisesti kauniin" takana on kätkössä vähemmän kaunis slummitodellisuus.

Vaikuttava, häkellyttävä ja mieleenpainuvan erilainen kirja Intiasta!

Kätkössä kauniin ikuisen on lukenut myös Susa, Anneli ja Kirjavinkkien Irja.

Katherine Boo: Kätkössä kauniin ikuisen. Mumbain slummien toivo ja toivottomuus. WSOY. 2012. 289 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Behind the Beautiful Forevers. Life, Death, and Hope in a Mumbai Undercity
Suomentaja: Tarja Lipponen

WSOY: Kätkössä kauniin ikuisen
Behind the Beautiful Forevers.com

Kommentit

  1. Vaikuttaa arviosi perusteella ihan luettavalta teokselta. Pitää harkita, josko itsekin tähän tarttuisi joskus :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa kyllä lukaista ihan vain sen takia, että tästä saa vähän erilaisen näkökulman Intiaan ja sen slummeihin.

      Poista
  2. Kirjoitit kirjasta hyvin! Erityisesti kirjan tausta on mielenkiintoinen, tämä pitää siis lukea!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anni Kytömäki: Kultarinta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti Mutta ehkä muut ihmiset eivät metsässä ole samoja kuin avotaivaan alla. He muuttuvat yhtä aikaa läpinäkyviksi ja salaperäisiksi, tavallisiksi ja oudoiksi, samaksi aineeksi kuin tuuli, linnunlaulu ja neulasten kärjissä tiukkuvat vesihelmet. Metsässä heidän ytimeensä näkee hetkittäin. Tai ei, sen vain aavistaa. Olin lukenut yhden sivun ja yli 600 oli vielä edessä, kun minun piti laskea kirja alas ja hengähtää hetki. Anni Kytömäen kirjoitustyyli on pakahduttavan kaunista, lumoavaa, tarkkaa ja kuvailevaa. Luontosanat kuulostavat eksoottisilta uudissanoilta, mutta samalla ikiaikaisen perinteisiltä. Puhutaan murskasiipi linnusta, vesikivestä , maata suonivista poluista ja äänestä, joka sujuttelee puiden takaa. Sanotaan, että suomen kielessä ja murteissa on satoja eri sanoja pelkästään lumelle, mutta Kytömäen romaani osoittaa, miten runsaasti kielestä löytyy myös muita Suomen luontoon ja metsien kulttuuriperintöön liittyviä sanoja, joita tällainen luonnos

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi: Ghaffar Khan ja talebanien synty

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi