Eeva Rohaksen Keltaiset tyypit on roikkunut TBR-listallani varmaan ilmestymisestään lähtien eli lähes kahden vuoden ajan... En yhtään muista, minkä blogi- tai lehtiarvion kautta novellikokoelma alun perin päätyi luettavien listalle tai mikä siinä nimenomaan kiinnosti. :) Luin kuitenkin teoksen vihdoin viimein. Kokoelman kahdeksan novellia viihdyttivät aikansa, mutta eivät jääneet mieleen.
Ensin on kuitenkin ihan pakko moittia hieman takakannen epämääräistä yritystä kuvailla novellikokoelman punaista lankaa. Eli sarjassamme 'todella hämärät takakannen tekstit, jotka eivät ihan hirveästi kerro potentiaaliselle lukijalle': "Keltaiset tyypit vaatii katsomaan pimeää maisemaa, jossa on sittenkin jotain nähtävää. Kirkkaissa loisteputkivaloissa pimeyttä vasten ikkunasta tulee peili. [...] Epätoivo himmenee tarina tarinalta ja tilalle nousee hyvä ja kaunis, ehjä vaatimus."
Siis... mitä?! :D
Kokoelman kantavaa ajatusta tai teemaa ei ole vaikeaa löytää: kyse on ihmissuhteista; vinksahtaneista, vinoutuneista, epäonnisista ja yllättävistä kohtaamisista ihmisten välillä. Mutta vinksahtaneita ihmissuhteitahan löytyy kolmestatoista novellikokoelmasta tusinassa; siinä ei siis sinällään ole mitään uutta. ;)
"Lonkerot"-novellissa, josta ylimpänä oleva lainaus on peräisin, kertoja herää miehen vierestä Tallinnan laivan hytistä ja alkaa muistella lapsuuttaan. "Aprikoosit"-novellissa nainen ottaa aurinkoa kreikkalaisella rannalla, kun tuntematon mies tulee tekemään tuttavuutta. Mies lähtee hetken mielijohteesta ostamaan heille aprikooseja läheisestä hedelmäkojusta, mutta ajautuu äkkipikaisuuksissaan myyjän kanssa erimielisyyksiin. "Jäätelökehässä" Irene on kesätöissä jäätelönmyyjänä, kun poikaystävä Daniel ei eräänä iltana tulekaan kotiin. Sen sijaan jäätelökojulla alkaa säännöllisesti vierailla Danielin salikaveri, Inkkari.
Suosikkini oli "Posliinikana", jossa opo-Juhani tuntee outoa yhteenkuuluvuutta erään oppilaan kanssa, joka tuntee itsensä ulkopuoliseksi muiden nuorten joukossa. Väärinkäsitykset ulkopuolisuuden syistä aiheuttavat kummallekin häpeää ja syyllisyyttä, mutta tarinan loppu on toiveikas.
Kokonaisuutena Rohaksen esikoinen ei tehnyt ainakaan minuun kovin kummoista vaikutusta. Henkilöiden motiivit jäävät usein hämäriksi eikä novellien pohjimmaiseen symboliikkaan saanut kunnon otetta. Enemmän tästä ovat pitäneet ainakin Ina, Hanna ja Merenhuiske.
Eeva Rohas: Keltaiset tyypit. Otava. 2010. 157 sivua.
Otava: Keltaiset tyypit
Kiiltomato: "Tallottuja ihmisiä"
Parnasson kritiikit: "Polvillaan"
HS kirjat: "Hieno kaarinovelli tuli takaisin"
Kirjavinkit: Keltaiset tyypit
Olen yrittänyt tehdä TBR - listaani, mutten kyennyt. Kun minulla on pari kirjaa, jotka haluat lukea ja muita kirjoja luen ihan sellasia, mitkä sattuu osumaan käteeni kirjakaupassa. :)
VastaaPoista